Rintaa ahdistaa edelleen, sydäntä puristaa, päivittäin. Hengitys kulkee jo helpommin, mutta hetkeäkään en enää kevein askelin kävele. Oman lapsen menetys. Suruista suurin. Elämän järjestys täysin väärä. Ei vanhempien pitäisi joutua hautaamaan omaa lasta. Ei todellakaan! Kun palaan ajatuksissani Danielin kuolin päivään, tunnen sen saman musertavan paineen päälläni. Kuin kaikki tapahtuisi uudestaan. Muistan siitä hetkestä lähes kaiken. Mitä tapahtui, monelta, missä järjestyksessä ja mitä kukakin sanoi. Näin jälkikäteen huomaan, olen toiminut tilanteessa kuin robotti. Tehnyt vain mitä on pitänyt. Itkenyt sieluni irti kehosta, mutta silti toiminut. Synnytyksen jälkeen kotiin ja pelkkää itkua. Alan järjestää hautajaisia robotin lailla. Hoidetaan nekin alta pois. Sitten tulee sumu. Ei mitään hajua mitä elämässäni on tapahtunut. Elin päivät yrittäen näyttää iloiselta Oliverille. Ei niin pienen lapsen pidä kestää vanhempien murheita. Haluan suojella häntä kaikelta. Pyörittänyt hänen arkeaan normaalisti. Itse unohdin syödä tai ruoka ei vain maistunut. Tein kaiken niin, että lapsellani olisi kaikki hyvin. Illan tullen ja Oliverin nukahdettua annan itselleni luvan musertua. Nyt on aikani taas hajota. Huutaa tuskaa, vääryyttä. Käpertyä kivun viereen. Lopulta tulee hiljaisuus. En tunne mitään. Olen ontto, tyhjiö. Jostain kumpuaa järkyttävä viha. Vihaan kaikkea, kaikkia, elämää! Missään ei ole mitään järkeä. Haistatan pitkät kaikelle. Kunnes itku räjähtää jälleen pintaan ja paiskaa keuhkoni tyhjiksi. Sitten iskee syyllisyys. Miten en ole pysynyt pitämään vauvaani elossa? Syyllisyys polkee lopunkin voiman lyttyyn. Jälleen itken. Pelko, järkyttävä pelko hiipii vierelleni, hengittääkö Oliver, Niksu? Ja taas vain itken. Sumu kuitenkin peittää kaiken mitä muuten on tapahtunut.
Surun monet kasvot.

Kaiken pahan keskellä näin silti hyvääkin. Oliver. Rakas esikoisemme. Hän kannatteli olemassaolollaan meitä. Meidän oli pakko jatkaa, emme voineet vain lysähtää. Hän tarvitsee vanhempiaan. Hän ansaitsee elämältä kaiken hyvän. Ja parhaamme mukaan me hänelle kaiken annamme. Hänkin menetti veljen. Toisaalta onni, ettei hän sitä silloin eikä vieläkään täysin ymmärrä. Olemme kyllä kertoneet veikan menneen taivaan isin kotiin ja Tare koirakin on siellä. Käymmehän yhdessä haudalla ja puhumme Danielista useasti. Tosin monesti puhumme vain aikuisten kesken, ettei pienen ihmisen mieli liikaa joudu asiaa käsittelemään. Mutta se hyvä mitä tunsin, naurun remakat joita sain Oliverin touhuilusta... Pian kalvasi jälleen syyllisyys. Eihän minulla, lapsen menettäneellä, ole mitään oikeutta näihin hyviin tunteisiin. Jälleen puhui syyllisyys.


Vuodessa suru on muuttanut muotoaan. Se ei enää paiskaa keuhkojani niin pahasti tyhjiksi. Ei sumenna näkökykyäni. Ei syyllistä niin paljoa. Olen oppinut elämään surun kanssa. Se on, mutta se on paremmin siedettävissä. Se mikä on voimakkaammin läsnä, on ikävä. Ikävä Danielia. Joka päivä hän on ajatuksissani, joka hetkessä mukanani. Rakas poikani.