Reppuni painaa jälleen enemmän. Siellä asunut pelko on kasvanut ja voimistunut. Kasvanut todella painavaksi. Se potkii välillä repusta niin kovaa selkääni, että ilmani karkaavat keuhkoistani ja tunnen tukehtuvani. Se saa aivoni menemään totaalisesti solmuun ja normaali järkeily ei aina auta. Pelko salpaa toimintakyvyn. Saan sen pahimmat otteet aina selätettyä, mutta muuten se pitää ranteistani kiinni tiukasti. On ja pysyy. Olen taistellut sitä vastaan nyrkein, mutta olen joutunut taipumaan sen tahtoon. Silti, edelleen yritän taistella sitä vastaan. Mitä elämä on jatkuvan pelon kanssa? Kamalaa.

Pelkään niin paljon, että Oliverille sattuu jotain. Pelkään sitä niin paljon, että herään yöllä kuuntelemaan hänen hengitystä. Enkä tahdo iltaisin saada sen takia unta. Tiedän, että vaikka kuinka vahtisin ja suojelisin häntä kaikelta maailman pahalta, hänen elämä ei silti ole täysin minun käsissäni. Pystyn suojelemaan tietyiltä asioilta, mutta en kaikelta. Tekisin silti mitä tahansa poikieni eteen. Mitä tahansa! Tiedän, etten saa kääriä lastani pumpuliin, hänen täytyy myös saada elää. Silti haluaisin tehdä sen todella kovasti. Haluaisin laittaa pumpuliin, kuplamuoviin ja mihin tahansa suojellakseni häntä kaikelta. En vain saa tehdä niin. Oliverin täytyy saada elää. Yritän myös olla näyttämättäni pelkoani hänelle. Ei lapsen pidä kokea, etteikö vanhempi silti pystyisi suojelemaan ihan miltä tahansa. En haluaisi olla hetkeäkään poissa lapseni luota. En sekuntiakaan. Haluan nähdä kaiken mitä hän tekee, kuulla kaiken mitä sanoo. Kätkeä kaikki ne sydämeeni varmaan talteen, joka ikisen sekunnin. Kaikki voimavarani menee tällä hetkellä siihen, että annan Oliverille kaikkeni. Ihan kaikkeni.

Pelkään myös rakkaan mieheni puolesta. En kestäisi sitä, että Niksulle sattuisi jotain. En ikinä haluaisi, että Oliver joutuisi sen takia kärsimään, että isä ei olisikaan läsnä. Kuuntelen öisin myös hänen hengitystä. Varmistan viestein, että hän on kunnossa. Haluan, että poikiemme isä voi hyvin. Haluan, että mun kallioni on läsnä. En haluaisi häntä päästää lähtemään mihinkään, koska pelkään, että matkalla sattuu jotain.


Pelkään, että äidilleni sattuu jotain. Äitini on ollut suurin tukeni koko elämäni. Hän tuntee syvimmät sopukkani, onhan hän minut pienestä saakka kasvattanut, kulkenut mukana ja kantanut sydämessään. Hän tietää oikkuni, tietää milloin kaipaan syliä ja heikkouteni. Niinkuin minä tunnen omat lapseni. Koska äiti. Pelkkä sana äiti kertoo niin paljon.

Pelkään veljeni, siskoni, heidän lapsien sekä koko perheen puolesta. Kaikkien sukulaisteni ja ystävieni. Pelkään, että heille sattuu jotain. Pelkään, että elämä olisi heille epäreilu, niinkuin on ollut meille ja monelle muulle. Tahdon heille pelkästään hyvää, pelkkää hyvää mitä elämä voi antaa. En tahdo heidän reppuun asumaan mitään ikävää.

Ensimmäistä kertaa ikinä, pelkään myös omasta puolestani. Oma henkeni ei ole koskaan ollut minulle näin arvokas mitä on nyt. Ja syy siihen on vain ja ainoastaan lapseni. Daniel on jo taivaassa, lähti sinne ennen meitä, mutta Oliver. Mitä Oliverille kävisi jos en olisi tässä? Tai tiedän kyllä, että Niksu hoitaisi hänet, kasvattaisi kunnon pojan. Mutta se, että minä en näkisi hänen kasvuaan, saa minut pelkäämään niin paljon. Tämän takia haluaisin joka ikisen sekunnin elämästäni viettää hänen rinnallaan. Katsoa hänen leikkejään, kieltää vaaranpaikoista ja suojella kaikelta maailman pahalta. Siksi oma henkeni on minulle arvokas.

Olen miettinyt, pitäisikö minun kirjoittaa varmuudeksi kaikille rakkaimmilleni kirjeet. Kertoa, mitä haluaisin heidän tekevän, jos aika minusta jättää... Koska se mitä haluaisin on se, että heidän tulisi kuitenkin jatkaa elämää. He eivät saisi surra niin paljoa. Haluaisin, että he olisivat silti onnellisia. Haluaisin, että he nauttivat elämästä, koska aika täällä on silti niin lyhyt. Tekisivät elämässä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Saavuttaisivat unelmiaan ja tavoittelisivat kuuta taivaalta. Tekisivät kaikkea sitä, mitä minä en uskalla.

Itse kuolemaa en kuitenkaan pelkää....

Kysymys, jota kysytään usein. Kysymys, johon vastaan lyhyesti ja nopeasti, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Kuinka voit? Kauanko sulla on aikaa ja halua kuunnella...? Tässä elämän tilanteessa voin kertoa, että jyvät ovat paljastuneet akanoista. Tiedän, keihin voi todella luottaa, ketkä oikeasti ovat niitä todellisia ystäviä. Ketä oikeasti kiinnostaa se, miten voidaan. Moni on ollut sitä mieltä, että johan he ovat päässeet asiassa eteenpäin, kun voivat kerran ihan ok. Niin, kovin vähän sinä tiedät... Tästä ei koskaan pääse yli, eteenpäin on kyllä pakko jatkaa. Eteenpäin jatkaminen on silti niin kovin vaikeaa. Olen myös tullut siihen tulokseen, että en edes oikeastaan halua enää edes puhua kenellekään. Olen alkanut sulkemaan asioita syvälle sisimpääni. Olen kovin pintapuolinen. Jutustelen niitä näitä.


Suru ei ole pelkästään tunne. Se vaikuttaa koko kehoon monellakin eri tavalla. Minulla se on osunut sydämen lisäksi ainakin muistiin. Pääni on surun sumentama. Saatan kertoa samat asiat muutamaankin kertaan. Ihan kuin kertoisin ne ensimmäistä kertaa. Onneksi kyseessä on yleensä hyvin vähäpätöiset asiat, mutta silti en muista niitä kertoneeni jo parikin kertaa aiemmin. Kaupassa käydessä en todellakaan muista tarkalleen mitä piti ostaa, ellei olisi kauppalappua mukana. Ja nyt siis puhutaan ihan vaan parista tuotteesta. Tai niistä, mitä varta vasten lähdin kaupasta ostamaan. Ne jää sinne, ellei ole paperilla ylhäällä. Saatan myös unohtaa, mitä olin menossa tekemään ja teen samaan aikaan sataa asiaa. Olen ennenkin kyennyt multitaskaamaan, mutta tällä hetkellä asiat levähtää vain käsiini. Uneni on myös todella levotonta kun lopulta siihen uneen vaivun. Näen niin kamalia unia, joista havahdun monta kertaa yössä.

Suru on jumiuttanut myös koko kroppani. Puren niin kovaa hampaitani yhteen öisin. Niskat niin tiukat, ettei pää aina suostu kunnolla kääntymään. Ja siitä sitten vielä menee selkään ja takareisiin. Vaikka kuinka sitä yrittääkin rentoutua ja antaa kropalle aikaa, tuntuu joka yö tekevän vielä enemmän jumeja. Välillä suru ja ikävä saa ihan voimaan pahoin.. Ja se sydänkipu, sen kanssa elän päivittäin.



Pääni sisällä käy sellainen myllerrys, jota pitäisi saada purettua ulos. Sen takia koetan kirjoittaa ja jäsennellä ajatuksiani. Ei näistä aina välttämättä saa selvää, mutta teenkin tätä itseni vuoksi. Koska puhuminen on vaikeaa, enkä koe, että on oikeastaan ketään kenelle puhua. Olen jo niin monen kanssa tätä asiaa käynyt läpi, enkä tosiaan osaa heillekään enää puhua. Suru on laittanut minut lukkoon. Enkä tiedä missä on avain....

Sanat, jotka olen kuullut jo monta kertaa.
Sanat, jotka sanotaan lohduttaakseen minua.
Sanat, jotka ovat niin auttamattomasti väärässä.
Molemmilta osin. Ei, en ole vahva. Ei, en todellakaan pääse tämän asian yli.
Lauseen sanoja ei varmasti tarkoita mitään pahaa sanomisellaan. Tarve lohdutukseen tällaisessa tilanteessa on vain todella suuri. Lauseen sanoja ei vaan pysty käsittämään, mistä oikeasti on kyse. Tai varmasti voi osittain, mutta se että tietäisi edes osan siitä tunteesta mitä minulla on, nämä sanat jätettäisiin sanomatta. En todellakaan ole kenellekään lauseen sanojalle ollut vihainen, en vain myöskään ole voinut rehellisesti vastata vasten kasvoja, että olet muuten niin väärässä. Tällaisessa tilanteessa kun ei vain ole mitään oikeita sanoa, kun ei tunnu olevan sanoja ollenkaan. Siis ei minulla itsellänikään. En osaa vertaisianikaan sen enempää lohduttaa. Ei tässä ole mitään muuta, kuin jälleennäkemisen toivo. Tähän ei ole oikeita sanoa, on vain läsnäolo. On vain se hetki, kun tarjotaan olkapää kun romahtaa. En halua kuulla mitään viisaita lauseita, ne eivät auta yhtään. Tiedän ne kaikki jo itsekin. Olen silti kiitollinen kaikista sanoista joita saan, ei sitä käy kieltämään. Tiedän, että jokainen haluaa vain lohduttaa parhaansa mukaan. Ymmärrän kaiken. En silti ole menettänyt tässä kaikessa järkeäni, vaikka olenkin. Eikö olekin outoa? Minustakin. Toivottavasti saatte ajatuksestani kiinni... Minäkään ei aina saa.

Olet vahva.... Ehkä osaltani osittain. Mun on pakko jaksaa mennä eteenpäin, Oliverin vuoksi. Jos häntä ei olisi, en tiedä miten olisin aamuisin päässyt sängystä ylös. En tiedä, miten elämäni olisi siinä tilanteessa käynyt. Jatkaminen olisi ollut ainakin tuhannen paljon vaikeampaa. Oliver pakottaa jaksamaan. Hänen iloiset kasvonsa saavat pirstaloituneen sydämeni silti sykähtelemään onnesta. Mutta että vahva, ehei, en ole. Pelkään, että romahdan hetkenä minä hyvänsä. Se mitä näytän ulospäin, ei todellakaan kerro sitä, mitä sisälläni tunnen. Joku saattaakin luulla minua vahvaksi, enhän mä näytä tunteitani. Alkuun ne tulivat oikein ryöppäinä ulos. Nyt olen oppinut piilottamaan niitä. Itken yksin ollessani. Romahdan, kun kukaan ei ole sitä todistamassa. En tahdo taakoittaa vaan ketään omalla murheellani. Eikä tämä murhe lähde ikinä pois. Se vain muuttaa ajansaatossa muotoaan. Tai niin olen kuullut. Omakohtaista kokemusta on vielä liian lyhyt aika.

Olet vahva... Mua pelottaa ihmisten tapaaminen. Mun sydän alkaa lyödä tuhatta ja sataa. Pelkään siinä hetkessä niin paljon sitä, että tunteeni vain purkautuvat ja alan itkemään. Pelkään myös sitä, että hän ottaa Danielin puheeksi. Minähän voisin puhua enkelilapsestani joka ikinen sekunti, mutta veikkaan, ettei kuulija ole ihan samaa mieltä. Ja kuitenkaan en halua puhua. Koska kukaan ei ymmärrä. Tunnen oloni turhautuneeksi, sillä moni on verrannut oman lapsen kohtukuolemaa jopa lemmikin poismenoon. Ei sillä, itsekin hajoan sinä päivänä lisää, kun jompikumpi karvakuonoista lähtee sateenkaarisillalle, mutta se ei silti ole millään lailla verrattavissa oman lapsen menetykseen. Se, että Daniel ei elänyt päivääkään elossa kohtuni ulkopuolella, ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi ollut yhtä oikea kuin sylissäni elossa ollut lapsi. Moni ei tätä ymmärrä. Daniel oli minulle ja meille oikea siitä hetkestä asti, kun teimme plussatestin. Hän eli sisälläni, kasvoi ja kasvatti meitä siinä matkalla. Hän vastasi minun kosketukseen, hiljeni kuuntelemaan laulujani ja hän oli täydellinen pieni ihminen. Pelkään myös sitä, että ihmiset kokevat seurani vaivaannuttavaksi, koska ei tiedä mitä sanoa.


Olet vahva.... "Mä en kestäis tuollaista." Tuota, en minäkään kestä....

Olet vahva... Pääset tämän yli. Todellako? Pääseekö oman lapsen kuolemasta joskus yli? Epäilen. Asian kanssa on vain opittava elämään. Tässä ei oikein ole muita vaihtoehtoja.

Olet vahva... Enkö mä saa olla heikko?

Olet vahva... Pelkään niin paljon sitä, että Oliverille sattuu jotain. Pelkään, että Niksulle sattuu jotain. Pelkään, että jollekin läheiselleni sattuu jotain. Pelkään niin paljon, että valvon öitä. Kuuntelen, että Oliver ja Niksu hengittää. Pelkään itseni puolesta, koska mun pitää pystyä huolehtimaan mun perheestä. Pelkään niin, että vahvuus on kaukana.

Kun saat surun ja syyllisyyden täyttämän repun selkääsi, kannat sitä lopun elämääsi. Taakka voi matkan varrella keventyä, mutta se ei koskaan lähde pois. Se reppu on ja pysyy. Painolasti tuntuu alussa musertavalta. Sitä ei jaksaisi kannatella mitenkään ja se painaa kehosi maanrakoon. Reppu tuntuu olevan niin iso, että se pystyy hautaamaan sinut kokonaan. Hiljalleen kehosi saa voimia nousta ylöspäin, mutta välillä reppu silti saa lisävoimaa ja painaa uudelleen alas. Tämän repun kanssa matka on pitkä. Loputon. Sitä kannetaan siihen päivään saakka, kunnes jälleennäkeminen koittaa. Repun sisältö saattaa matkan varrella myös lisääntyä sekä muuttaa muotoaan. Minun repussani kulkee vahvasti myös ikävä ja kaipuu. Nekin painaa siellä. Jokaisella meillä on oma reppumme kannettavana. Toisten kevyempi kuin toisten. Repuista löytyy kevyempiäkin asioita kantaa. Niiden painavien asioiden lokeroiden vieressä on niitä mielettömän ihania asioita. Minun repussani on ne kaikista kalleimmat aarteet minulle. Vaikka reppuni on äärettömän raskas kantaa, omaa reppuani en vaihtaisi kenenkään kanssa.


Minun reppuuni muutti syyllisyys todella vahvasti Danielin poismenon jälkeen. Olen syyttänyt kuolemasta itseäni. Tiedän kyllä, että se on väärin, mutta en voi tälle syyllisyyden tunteelle mitään. Minun pitäisi olla äiti, joka huolehtii lapsistaan. Olenkin äiti, joka ei saanut pidettyä lastaan hengissä ennen syntymäänsä. Koen olevani epäonnistunut. Vaikka järkeni sanoo, että syyllisyys on turhaa, se ei auta mitään, en vain saa sitä tunnetta pois. Se painautui niin kovasti reppuni sisältöön, että sitä ei tunnu saavan edes kaivamalla pois. Tiedän, että tein raskausaikana kaiken miten pitää. Pidin huolta itsestäni ja samalla sisällä kasvavasta lapsestani. Silti mietin, että oliko jokin tekoni sellainen, mikä olikin väärin. Sellainen, mikä vahingoitti sisällä kasvavaa elämää. Olisiko ollut sittenkin jotain, mitä olisin voinut tehdä paremmin? Minun olisi pitänyt tuntea aiemmin, että lapseni ei voi hyvin. Minun olisi pitänyt tietää ja tehdä asian eteen jotain. Olisi pitänyt mennä aiemmin sairaalaan. Mutta ei. En tiennyt. Petin lapseni luottamuksen ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaa. En pitänyt häntä turvassa kohdussa, paikassa, jonka pitäisi olla maailman turvallisin. Tästä kannan syyllisyyttä.


Järki ja tunteet, ne taistelee tällä hetkellä päässäni todella paljon. Tunteet ovat kyllä olleet voitolla erittäin vahvasti koko ajan. Tämän takia järkeni ei saa taottua syyllisyyttä päästäni, tunne pitää siitä niin vahvasti kiinni. Syyllisyys hyökkää vahvasti esiin aina, jos vähänkin iloitsen jostain. Heti se painaa mieleni maahan. Enhän minä saa tuntea mistään iloa. Varsinkin jos olen nauranut Oliverin töhöilylle, iskee syyllisyyden tunne välittömästi päälle. Ei mulla ole oikeutta tähän iloon....

Voi jos olisin vain tehnyt enemmän...

Onko teille koskaan sattunut niin, että olette ihan kuin tienneet tapahtuneen asian etukäteen? Tai onko teille käynyt niin, että olette saaneet jonkinlaisia merkkejä tapahtumasta etukäteen ja tajunneet ne vasta jälkikäteen? Mulla on nyt sellainen olo. Ihan kuin olisin tiennyt tietämättäni tulevasta ja ihan kuin jokin olisi yrittänyt varoittaa ja valmistaa minua tulevaan. On erittäin spookya edes ajatella tällaista, mutta jos sellaista onkin kokenut... Puhutaan kuudennesta aistista, onko meillä sellainen? Niinhän sitä sanotaan, mutta mitään ei voida varmaksi sanoa. Enkelit ja demonit, Jumala. Jokin korkeampi voima. Kuka meistä uskoo mihinkin tai sitten ei mihinkään. Ja suotakoon jokaiselle se, mihin kukin meistä haluaa uskoa eikä puututa toisen uskoon.

Sanotaan, että eläimet ja lapset näkevät asioita, joita vanhemmat ihmiset eivät enää näe. On kautta aikain puhuttu siitäkin, että kissat kulkevat kahden maailman välillä. Kesän tultua meidän eläimet alkoivat käyttäytyä normaalista poikkeavasti. Molemmat karvapyllyt olivat normaalia enemmän koko ajan jaloissa pyörimässä ja tunkivat itsensä mukaan joka koloon. Tare näytti välillä jopa siltä, että sitä pelottaa. Kuin olisi hakeutunut turvaan, varsinkin mummin jalkoihin. Cata, varsin omantilansa tunteva kissa olikin koko ajan meidän lähellä. Ihmeteltiin sitä vielä ihan ääneen. Meillä lensi monta kertaa lintu ikkunaan. Eikä meillä edes ole pesty ikkunoita, että olisivat olleet sokaisevia. Tai siis emme koskaan nähneet niiden osumaa, kuulimme vain pamaukset ja sen jälkeen jäljet ikkunassa. Koskaan ei löytynyt yhtään lintua maasta pyörtyneenä kuitenkaan. Tätä tapahtui kesän aikana useamman kerran. Se mikä todella ihmetytti, oli joka iltainen Oliverin itku. Hän kävi levollisesti nukkumaan iltaisin, mutta tietyn ajan nukuttua hän aloitti ihan lohduttoman itkun. Sitä ei meinannut saada loppumaan millään. Ei syli, ei kipulääke, ei mikään. Hän itki tietyn aikaa lohduttomasti, kunnes jälleen rauhoittui ja jatkoi uniaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Käytin hänet parikin kertaa lääkärissä, koska olin ihan varma, että hän olisi kipeä. Ei löytynyt mitään. Aloin jo huolestua, että mikä Oliveria niin kovasti itkettää. Tätä kesti muutaman viikon ennen Danielin kuolemaa. Arvaatteko mitä itkulle tapahtui, kun Daniel oli poistunut luotamme? Kolmen päivän päästä itku loppui ja siitä lähtien Oliver on nukkunut levollisesti. Sattumaa? Ehkä... tai sitten Oliver on saanut tiedon ennakkoon. Hänellä oli erityinen suhde Danieliin jo raskausaikana. Hän jutteli masulle, hoivasi, antoi tuttia ja maitoa. Ja päivänä jolloin Daniel menehtyi, Oliver painoi päätä normaalia enemmän mahaani vasten. Ja mites meidän eläimet? Nekin rauhoittuivat. Käsittämätöntä.


Eteeni osui raskausaikana monta asiaa, jotka myös varoittelivat. Tai niin siis uskon tällä hetkellä. En halunnut niitä silloin uskoa, mutta näin jälkikäteen ymmärrän asian ihan toisella tavalla. En muista enää mistä sekin blogi ponnahti ruudulle, mutta siinä perhe oli menettänyt pienen tyttärensä kohtuun. Muistan vain, miten kauhistelin tilannetta ja paijasin masuani kiitollisena. Eihän tuollaista voi edes tapahtua. Samalla kurkkuani kuristi ja se tuntui turhan todelta. Ajatukset ehtivät käydä jossain syvällä ja työnsin ne äkkiä pois. Muistin tämän blogin vasta uudestaan, kun Daniel oli kuollut. Toinen kuolemaan liittyvä osui kohdalleni facebookissa Imetystuen sivuilla. Nuori äiti kyseli miten tehdä tulevalle maidolle, kun lapsi on kuollut. Mieleeni painui hänen profiilikuva ja surin kovasti, että joku joutuu miettimään sellaista. Sanoin vielä Niksulle, että miten kamalaa, miten noin voi edes tapahtua. Jälleen sama kurkkua kuristava tunne ja ihan kuin joku olisi kolkuttanut takaraivoon. Jälleen työnsin ajatukset pois päästäni, kunhan kuvittelen. Pelkään tietysti, koska eihän kukaan halua menettää omaa lastaan. Viimeisenä erittäin vahvana merkkinä pidän yhtä unistani. Melko loppuvaiheessa raskautta näin todella kamalan, mutta kuitenkin lohdullisen unen. Unessani jouduin sairaalaan pikaisesti synnyttämään, koska vauvan sekä minun henki oli vaarassa. Unessani huusin vain, että pitäkää huolta minun lapsestani, pitäkää huolta. Tunsin miten sieluni irtoaa ruumiista. Katson kaunista syntynyttä lastamme sairaalan katosta ja pidän vauvaa kädestä kiinni. Sitten kaikki oli mustaa. Pian edessämme näkyi jotain niin kirkasta ja rakas lapseni meni kirkkauteen. Minä en päässyt. Seuraavassa hetkessä herään siihen, kun kehoni tärähtää voimakkaasti. Ihan kuin joku olisi lyönyt sydämeni käyntiin. Olin unessani itkenyt niin paljon, että tyyny oli aivan märkänä. Minun piti vaihtaa se keskellä yötä toiseen. Olin todella ahdistunut. Jälleen tuli sama kurkkua kuristava tunne... Mitä ihmettä hetki sitten tapahtui? Uni oli aivan liian todenmukainen. Kehoni oli jääkylmä ja puistatti. Oliver tuhisi vieressäni ja pulssini löi varmaan kahtasataa. En meinannut saada itseäni rauhoittumaan. Mitä oikeasti tapahtui? Puhuin aamulla Niksulle unesta. Hän sanoi, että höpö höpö, kunhan näin unta. Näin jälkikäteen on tuo rakas mieheni ihan sitä mieltä, että kävin tarkistamassa minne Daniel menee. Mies, joka on niin rationaalinen ja pelaa kaikissa asioissa järjellä. Tätä ei vain pysty mitenkään selittämään. Kävinkö saattamassa Danielin taivaaseen? Sitä emme voi tietää.

Tässä siis vain osa, mitä varoituksia suoraan sain itse. Tai miksi näitä voi nyt sitten kutsua? Mutta "tietoa" on tullut muillekin. Vahvasti Jumalaan uskovat ystävät ja sukulaiset ovat myös saaneet varoituksia. Viimeksi tänään sain kuulla ystävältäni, että hän oli saanut myös jonkinlaista tietoa etukäteen. Eihän hän voinut sitä sanoa minulle ääneen raskaana ollessa, mutta nyt hän siitä kertoi. Jo silloin kun ensimmäisen kerran kerroin olevani raskaana, hänelle oli tullut omituinen tunne, hän ei nähnyt Danielia kasvamassa. Hän oli vain toivonut, että kumpa raskaus sujuisi hyvin. Viikkoa ennen Danielin kuolemaa olimme olleet vahvasti hänen mielessä ja hänellä oli vain ollut tämä tietty tunne. Kun ilmoitin Daniel-enkelin syntyneen, hänellä oli tunne kuin olisi tiennyt asian etukäteen. Ja tämä sama tunne on ollut muutamalla muullakin.
   Kun kävimme 4D-ultrassa katsomassa miten Daniel voi ja vähän niinkuin varmistassa, että onhan tulokas varmasti poika, kätilö totesi; "Teidän tuleva lapsi on niin hurjan kaunis, että hänet tahtoisin nähdä synnyttyään". Kerroin asiasta äidille heti kun tultiin kotiin. Äidin ensimmäinen tunne oli, enkelilapsi. Tottakai äitini oli työntänyt ajatuksen pois mielestä, kunhan pääkoppa tekee tepposia. Mutta niin vain hänellekin oli tullut tietoa etukäteen.
   Ja Niksu, mies joka todellakin selittää kaikki asiat järjellä koki jotain erikoista Danielin menehtymispäivänä. Kuin jokin olisi jarrutellut häntä ajonaikana ja ajatukset menivät ambulanssin mukana ja mitä kaikkea. Hänkään ei oikein osaa selittää. Tullut vain niin erikoinen tunne, kaikki ei ole ihan hyvin. Samana iltana kaahasimme tuhatta ja sataa sairaalaan...


Olen puhunut vertaisieni kanssa. Ja uskotteko jos sanon, että minuun otti yhteyttä nimenomaan lapsensa menettänyt äiti, joka kyseli imetystuen facebookissa siitä maidosta? Nainen, jonka profiilikuva painui vahvasti mieleeni. Hän sai kuulla minusta myös facebookissa olevan ystävänsä kautta, joka näki minun päivityksen Danielin kuolemasta. Tuo samainen äiti oli menettänyt lapsensa kohtukuolemassa. Minun oli todella vaikea käsittää, miten tämäkin tapahtui. Miten voi olla, että nainen jonka menetystä surin raskaana, otti minuun yhteyttä saman asian tiimoilta. Siinä sitä sitten oltiin. Puhuttiin rakkaista pojistamme. Hänen poikansa Mikael oli lähtenyt luotamme 7.7. Ei siis kauaakaan ennen meidän Danielin lähtöä. Juttelemme joka päivä. Hän ja vertaisemme ovat käytännössä ainoat, jotka todella tietävät mitä käyn läpi. Ainoa, jonka kanssa voi puhua ihan avoimesti joka ikisestä tunteesta mitä tulee. Ja kaiken lisäksi, hän asuu vielä ihan lähistöllä. Miten ihmeessä tämäkin? Juttelimme hänen kyläillessä meillä siitä, miten hänelläkin oli ollut koko raskauden ajan kamala pelko siitä, että vauvalle sattuu jotain. Hän oli jokaisella neuvolakäynnillä puhunut siitä. Käynyt pelkopolillakin puhumassa asiasta. Pelko, että omalle rakkaalle vauvalle sattuu jotain. Varmasti jokainen raskaana oleva sitä pelkää, mutta hänen pelko oli ollut liiankin läsnä. Oliko hänkin tiennyt tietämättään tulevasta? Kaikki pelkomurheet oli lääkäreiden toimesta kirjattu ylös Kantaan. Oli todella hurja lukea ja kuunnella hänenkin tarinaa. Tarinaa, joka myöskin päättyi niin väärin. Onko meitä varoitettu etukäteen? Mitä tämä kaikki on?


Uskoo ken tahtoo, mitä tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta jotain suurempaa ja selittämätöntä tässä on ollut. Puhun tässä vain omista kokemuksistani ja siitä, mihin itse uskon tai olen uskomatta. Sinä saat uskoa mihin sinä uskot ja annetaan jokaiselle lupa uskoa.
Se mitä tapahtui, voi tietysti saada nyt mieleni muokkaamaan aiemmat tapahtumat varoituksiksi, mutta en silti voi sulkea niitä poiskaan... Kuudes aisti? Korkeampi voima, Jumala? Varoiteltiinko meitä kaikkia? Onko kaikki tosiaan vain sattumaa? Vai olenko vain mennyt tapahtuneesta sekaisin? Sekaisin meno ei vain selitä muiden läheistemme kokemaa. Tai selitä sitä, miten vertaiseni on kokenut vastaavaa. Jälleennäkemisen toivo on saanut minut uskomaan vahvemmin. Haluan uskoa siihen, että rakas pieni poikamme odottaa meitä taivaassa ja katselee meitä sieltä. Tämä kaikki olisi muuten niin kamalan lohdutonta. Se, miksi Jumala otti meiltä pois rakkaamme, on saanut minussa aikaan suunnatonta vihaa. Siltikin uskon Häneen vahvemmin. Hän tarvitsi poikaamme johonkin suurempaan työhön. Haluan uskoa niin ja lohduttautua sillä edes hieman. Tämä on silti niin väärin, niin epäoikeudenmukaista. Miksi Jumala sallii tällaista tapahtuvan? Sitä emme voi tietää.

Me uskomme siihen, että rakas Daniel on ollut rakkaudenlähettiläs. Hän on tuonut meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Muistuttanut siitä, mikä elämässä on tärkeää. Läheisemme, rakkaamme. Mitä elämä olisi ilman heitä? Niin tyhjää. Pidetään huolta toisistamme. Rakastetaan toinen toisiamme ja tehdään maailmasta parempi paikka. Autetaan avun tarvitsijaa, halataan helyyden kaipaajaa. Kerrotaan, että olet tärkeä. Ollaan läsnä. Muista siis sinäkin sanoa rakkaimmillesi tämä. Muista näyttää se, että he todella tietävät olevansa tärkeitä. Me olemme täällä vain hetken. Tämä kaikki voi loppua milloin vain. Koskaan emme voi tietää sitä, mikä hetki, mikä sana tai mikä kosketus on se viimeinen. Pidä siis huolta rakkaimmistasi. Älä koskaan mene riidoissa nukkumaan tai lähde riidoissa pois. Sopikaa. Rakastakaa toisianne. Tästä kaikesta Daniel meitä muistutti.