Onko teille koskaan sattunut niin, että olette ihan kuin tienneet tapahtuneen asian etukäteen? Tai onko teille käynyt niin, että olette saaneet jonkinlaisia merkkejä tapahtumasta etukäteen ja tajunneet ne vasta jälkikäteen? Mulla on nyt sellainen olo. Ihan kuin olisin tiennyt tietämättäni tulevasta ja ihan kuin jokin olisi yrittänyt varoittaa ja valmistaa minua tulevaan. On erittäin spookya edes ajatella tällaista, mutta jos sellaista onkin kokenut... Puhutaan kuudennesta aistista, onko meillä sellainen? Niinhän sitä sanotaan, mutta mitään ei voida varmaksi sanoa. Enkelit ja demonit, Jumala. Jokin korkeampi voima. Kuka meistä uskoo mihinkin tai sitten ei mihinkään. Ja suotakoon jokaiselle se, mihin kukin meistä haluaa uskoa eikä puututa toisen uskoon.

Sanotaan, että eläimet ja lapset näkevät asioita, joita vanhemmat ihmiset eivät enää näe. On kautta aikain puhuttu siitäkin, että kissat kulkevat kahden maailman välillä. Kesän tultua meidän eläimet alkoivat käyttäytyä normaalista poikkeavasti. Molemmat karvapyllyt olivat normaalia enemmän koko ajan jaloissa pyörimässä ja tunkivat itsensä mukaan joka koloon. Tare näytti välillä jopa siltä, että sitä pelottaa. Kuin olisi hakeutunut turvaan, varsinkin mummin jalkoihin. Cata, varsin omantilansa tunteva kissa olikin koko ajan meidän lähellä. Ihmeteltiin sitä vielä ihan ääneen. Meillä lensi monta kertaa lintu ikkunaan. Eikä meillä edes ole pesty ikkunoita, että olisivat olleet sokaisevia. Tai siis emme koskaan nähneet niiden osumaa, kuulimme vain pamaukset ja sen jälkeen jäljet ikkunassa. Koskaan ei löytynyt yhtään lintua maasta pyörtyneenä kuitenkaan. Tätä tapahtui kesän aikana useamman kerran. Se mikä todella ihmetytti, oli joka iltainen Oliverin itku. Hän kävi levollisesti nukkumaan iltaisin, mutta tietyn ajan nukuttua hän aloitti ihan lohduttoman itkun. Sitä ei meinannut saada loppumaan millään. Ei syli, ei kipulääke, ei mikään. Hän itki tietyn aikaa lohduttomasti, kunnes jälleen rauhoittui ja jatkoi uniaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Käytin hänet parikin kertaa lääkärissä, koska olin ihan varma, että hän olisi kipeä. Ei löytynyt mitään. Aloin jo huolestua, että mikä Oliveria niin kovasti itkettää. Tätä kesti muutaman viikon ennen Danielin kuolemaa. Arvaatteko mitä itkulle tapahtui, kun Daniel oli poistunut luotamme? Kolmen päivän päästä itku loppui ja siitä lähtien Oliver on nukkunut levollisesti. Sattumaa? Ehkä... tai sitten Oliver on saanut tiedon ennakkoon. Hänellä oli erityinen suhde Danieliin jo raskausaikana. Hän jutteli masulle, hoivasi, antoi tuttia ja maitoa. Ja päivänä jolloin Daniel menehtyi, Oliver painoi päätä normaalia enemmän mahaani vasten. Ja mites meidän eläimet? Nekin rauhoittuivat. Käsittämätöntä.


Eteeni osui raskausaikana monta asiaa, jotka myös varoittelivat. Tai niin siis uskon tällä hetkellä. En halunnut niitä silloin uskoa, mutta näin jälkikäteen ymmärrän asian ihan toisella tavalla. En muista enää mistä sekin blogi ponnahti ruudulle, mutta siinä perhe oli menettänyt pienen tyttärensä kohtuun. Muistan vain, miten kauhistelin tilannetta ja paijasin masuani kiitollisena. Eihän tuollaista voi edes tapahtua. Samalla kurkkuani kuristi ja se tuntui turhan todelta. Ajatukset ehtivät käydä jossain syvällä ja työnsin ne äkkiä pois. Muistin tämän blogin vasta uudestaan, kun Daniel oli kuollut. Toinen kuolemaan liittyvä osui kohdalleni facebookissa Imetystuen sivuilla. Nuori äiti kyseli miten tehdä tulevalle maidolle, kun lapsi on kuollut. Mieleeni painui hänen profiilikuva ja surin kovasti, että joku joutuu miettimään sellaista. Sanoin vielä Niksulle, että miten kamalaa, miten noin voi edes tapahtua. Jälleen sama kurkkua kuristava tunne ja ihan kuin joku olisi kolkuttanut takaraivoon. Jälleen työnsin ajatukset pois päästäni, kunhan kuvittelen. Pelkään tietysti, koska eihän kukaan halua menettää omaa lastaan. Viimeisenä erittäin vahvana merkkinä pidän yhtä unistani. Melko loppuvaiheessa raskautta näin todella kamalan, mutta kuitenkin lohdullisen unen. Unessani jouduin sairaalaan pikaisesti synnyttämään, koska vauvan sekä minun henki oli vaarassa. Unessani huusin vain, että pitäkää huolta minun lapsestani, pitäkää huolta. Tunsin miten sieluni irtoaa ruumiista. Katson kaunista syntynyttä lastamme sairaalan katosta ja pidän vauvaa kädestä kiinni. Sitten kaikki oli mustaa. Pian edessämme näkyi jotain niin kirkasta ja rakas lapseni meni kirkkauteen. Minä en päässyt. Seuraavassa hetkessä herään siihen, kun kehoni tärähtää voimakkaasti. Ihan kuin joku olisi lyönyt sydämeni käyntiin. Olin unessani itkenyt niin paljon, että tyyny oli aivan märkänä. Minun piti vaihtaa se keskellä yötä toiseen. Olin todella ahdistunut. Jälleen tuli sama kurkkua kuristava tunne... Mitä ihmettä hetki sitten tapahtui? Uni oli aivan liian todenmukainen. Kehoni oli jääkylmä ja puistatti. Oliver tuhisi vieressäni ja pulssini löi varmaan kahtasataa. En meinannut saada itseäni rauhoittumaan. Mitä oikeasti tapahtui? Puhuin aamulla Niksulle unesta. Hän sanoi, että höpö höpö, kunhan näin unta. Näin jälkikäteen on tuo rakas mieheni ihan sitä mieltä, että kävin tarkistamassa minne Daniel menee. Mies, joka on niin rationaalinen ja pelaa kaikissa asioissa järjellä. Tätä ei vain pysty mitenkään selittämään. Kävinkö saattamassa Danielin taivaaseen? Sitä emme voi tietää.

Tässä siis vain osa, mitä varoituksia suoraan sain itse. Tai miksi näitä voi nyt sitten kutsua? Mutta "tietoa" on tullut muillekin. Vahvasti Jumalaan uskovat ystävät ja sukulaiset ovat myös saaneet varoituksia. Viimeksi tänään sain kuulla ystävältäni, että hän oli saanut myös jonkinlaista tietoa etukäteen. Eihän hän voinut sitä sanoa minulle ääneen raskaana ollessa, mutta nyt hän siitä kertoi. Jo silloin kun ensimmäisen kerran kerroin olevani raskaana, hänelle oli tullut omituinen tunne, hän ei nähnyt Danielia kasvamassa. Hän oli vain toivonut, että kumpa raskaus sujuisi hyvin. Viikkoa ennen Danielin kuolemaa olimme olleet vahvasti hänen mielessä ja hänellä oli vain ollut tämä tietty tunne. Kun ilmoitin Daniel-enkelin syntyneen, hänellä oli tunne kuin olisi tiennyt asian etukäteen. Ja tämä sama tunne on ollut muutamalla muullakin.
   Kun kävimme 4D-ultrassa katsomassa miten Daniel voi ja vähän niinkuin varmistassa, että onhan tulokas varmasti poika, kätilö totesi; "Teidän tuleva lapsi on niin hurjan kaunis, että hänet tahtoisin nähdä synnyttyään". Kerroin asiasta äidille heti kun tultiin kotiin. Äidin ensimmäinen tunne oli, enkelilapsi. Tottakai äitini oli työntänyt ajatuksen pois mielestä, kunhan pääkoppa tekee tepposia. Mutta niin vain hänellekin oli tullut tietoa etukäteen.
   Ja Niksu, mies joka todellakin selittää kaikki asiat järjellä koki jotain erikoista Danielin menehtymispäivänä. Kuin jokin olisi jarrutellut häntä ajonaikana ja ajatukset menivät ambulanssin mukana ja mitä kaikkea. Hänkään ei oikein osaa selittää. Tullut vain niin erikoinen tunne, kaikki ei ole ihan hyvin. Samana iltana kaahasimme tuhatta ja sataa sairaalaan...


Olen puhunut vertaisieni kanssa. Ja uskotteko jos sanon, että minuun otti yhteyttä nimenomaan lapsensa menettänyt äiti, joka kyseli imetystuen facebookissa siitä maidosta? Nainen, jonka profiilikuva painui vahvasti mieleeni. Hän sai kuulla minusta myös facebookissa olevan ystävänsä kautta, joka näki minun päivityksen Danielin kuolemasta. Tuo samainen äiti oli menettänyt lapsensa kohtukuolemassa. Minun oli todella vaikea käsittää, miten tämäkin tapahtui. Miten voi olla, että nainen jonka menetystä surin raskaana, otti minuun yhteyttä saman asian tiimoilta. Siinä sitä sitten oltiin. Puhuttiin rakkaista pojistamme. Hänen poikansa Mikael oli lähtenyt luotamme 7.7. Ei siis kauaakaan ennen meidän Danielin lähtöä. Juttelemme joka päivä. Hän ja vertaisemme ovat käytännössä ainoat, jotka todella tietävät mitä käyn läpi. Ainoa, jonka kanssa voi puhua ihan avoimesti joka ikisestä tunteesta mitä tulee. Ja kaiken lisäksi, hän asuu vielä ihan lähistöllä. Miten ihmeessä tämäkin? Juttelimme hänen kyläillessä meillä siitä, miten hänelläkin oli ollut koko raskauden ajan kamala pelko siitä, että vauvalle sattuu jotain. Hän oli jokaisella neuvolakäynnillä puhunut siitä. Käynyt pelkopolillakin puhumassa asiasta. Pelko, että omalle rakkaalle vauvalle sattuu jotain. Varmasti jokainen raskaana oleva sitä pelkää, mutta hänen pelko oli ollut liiankin läsnä. Oliko hänkin tiennyt tietämättään tulevasta? Kaikki pelkomurheet oli lääkäreiden toimesta kirjattu ylös Kantaan. Oli todella hurja lukea ja kuunnella hänenkin tarinaa. Tarinaa, joka myöskin päättyi niin väärin. Onko meitä varoitettu etukäteen? Mitä tämä kaikki on?


Uskoo ken tahtoo, mitä tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta jotain suurempaa ja selittämätöntä tässä on ollut. Puhun tässä vain omista kokemuksistani ja siitä, mihin itse uskon tai olen uskomatta. Sinä saat uskoa mihin sinä uskot ja annetaan jokaiselle lupa uskoa.
Se mitä tapahtui, voi tietysti saada nyt mieleni muokkaamaan aiemmat tapahtumat varoituksiksi, mutta en silti voi sulkea niitä poiskaan... Kuudes aisti? Korkeampi voima, Jumala? Varoiteltiinko meitä kaikkia? Onko kaikki tosiaan vain sattumaa? Vai olenko vain mennyt tapahtuneesta sekaisin? Sekaisin meno ei vain selitä muiden läheistemme kokemaa. Tai selitä sitä, miten vertaiseni on kokenut vastaavaa. Jälleennäkemisen toivo on saanut minut uskomaan vahvemmin. Haluan uskoa siihen, että rakas pieni poikamme odottaa meitä taivaassa ja katselee meitä sieltä. Tämä kaikki olisi muuten niin kamalan lohdutonta. Se, miksi Jumala otti meiltä pois rakkaamme, on saanut minussa aikaan suunnatonta vihaa. Siltikin uskon Häneen vahvemmin. Hän tarvitsi poikaamme johonkin suurempaan työhön. Haluan uskoa niin ja lohduttautua sillä edes hieman. Tämä on silti niin väärin, niin epäoikeudenmukaista. Miksi Jumala sallii tällaista tapahtuvan? Sitä emme voi tietää.

Me uskomme siihen, että rakas Daniel on ollut rakkaudenlähettiläs. Hän on tuonut meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Muistuttanut siitä, mikä elämässä on tärkeää. Läheisemme, rakkaamme. Mitä elämä olisi ilman heitä? Niin tyhjää. Pidetään huolta toisistamme. Rakastetaan toinen toisiamme ja tehdään maailmasta parempi paikka. Autetaan avun tarvitsijaa, halataan helyyden kaipaajaa. Kerrotaan, että olet tärkeä. Ollaan läsnä. Muista siis sinäkin sanoa rakkaimmillesi tämä. Muista näyttää se, että he todella tietävät olevansa tärkeitä. Me olemme täällä vain hetken. Tämä kaikki voi loppua milloin vain. Koskaan emme voi tietää sitä, mikä hetki, mikä sana tai mikä kosketus on se viimeinen. Pidä siis huolta rakkaimmistasi. Älä koskaan mene riidoissa nukkumaan tai lähde riidoissa pois. Sopikaa. Rakastakaa toisianne. Tästä kaikesta Daniel meitä muistutti.