Surun sumentama

torstaina, syyskuuta 13, 2018

Kuinka voit?
Ihan ok...

Kysymys, jota kysytään usein. Kysymys, johon vastaan lyhyesti ja nopeasti, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Kuinka voit? Kauanko sulla on aikaa ja halua kuunnella...? Tässä elämän tilanteessa voin kertoa, että jyvät ovat paljastuneet akanoista. Tiedän, keihin voi todella luottaa, ketkä oikeasti ovat niitä todellisia ystäviä. Ketä oikeasti kiinnostaa se, miten voidaan. Moni on ollut sitä mieltä, että johan he ovat päässeet asiassa eteenpäin, kun voivat kerran ihan ok. Niin, kovin vähän sinä tiedät... Tästä ei koskaan pääse yli, eteenpäin on kyllä pakko jatkaa. Eteenpäin jatkaminen on silti niin kovin vaikeaa. Olen myös tullut siihen tulokseen, että en edes oikeastaan halua enää edes puhua kenellekään. Olen alkanut sulkemaan asioita syvälle sisimpääni. Olen kovin pintapuolinen. Jutustelen niitä näitä.


Suru ei ole pelkästään tunne. Se vaikuttaa koko kehoon monellakin eri tavalla. Minulla se on osunut sydämen lisäksi ainakin muistiin. Pääni on surun sumentama. Saatan kertoa samat asiat muutamaankin kertaan. Ihan kuin kertoisin ne ensimmäistä kertaa. Onneksi kyseessä on yleensä hyvin vähäpätöiset asiat, mutta silti en muista niitä kertoneeni jo parikin kertaa aiemmin. Kaupassa käydessä en todellakaan muista tarkalleen mitä piti ostaa, ellei olisi kauppalappua mukana. Ja nyt siis puhutaan ihan vaan parista tuotteesta. Tai niistä, mitä varta vasten lähdin kaupasta ostamaan. Ne jää sinne, ellei ole paperilla ylhäällä. Saatan myös unohtaa, mitä olin menossa tekemään ja teen samaan aikaan sataa asiaa. Olen ennenkin kyennyt multitaskaamaan, mutta tällä hetkellä asiat levähtää vain käsiini. Uneni on myös todella levotonta kun lopulta siihen uneen vaivun. Näen niin kamalia unia, joista havahdun monta kertaa yössä.

Suru on jumiuttanut myös koko kroppani. Puren niin kovaa hampaitani yhteen öisin. Niskat niin tiukat, ettei pää aina suostu kunnolla kääntymään. Ja siitä sitten vielä menee selkään ja takareisiin. Vaikka kuinka sitä yrittääkin rentoutua ja antaa kropalle aikaa, tuntuu joka yö tekevän vielä enemmän jumeja. Välillä suru ja ikävä saa ihan voimaan pahoin.. Ja se sydänkipu, sen kanssa elän päivittäin.



Pääni sisällä käy sellainen myllerrys, jota pitäisi saada purettua ulos. Sen takia koetan kirjoittaa ja jäsennellä ajatuksiani. Ei näistä aina välttämättä saa selvää, mutta teenkin tätä itseni vuoksi. Koska puhuminen on vaikeaa, enkä koe, että on oikeastaan ketään kenelle puhua. Olen jo niin monen kanssa tätä asiaa käynyt läpi, enkä tosiaan osaa heillekään enää puhua. Suru on laittanut minut lukkoon. Enkä tiedä missä on avain....

You Might Also Like

5 kommenttia

  1. Suosittelen käymään terapiassa, mikäli siihen on mahdollisuus. <3

    VastaaPoista
  2. Tuntuu niin äärimmäisen pahalta teidän puolestanne <3 Hakekaa ihmeessä suruunne apua, varmasti teille on sitä tarjottukin, toivon mukaan ainakin. Tuntuu aivan kauhealta, että patoat yksin sisällesi tuskaasi, etkä uskalla näyttää sitä kunnolla ulospäin kenellekään. Jokainen varmasti ymmärtää sen surun määrän minkä te olette kohdanneet, ja jos ei ymmärrä, se ei ole teidän murheenne <3

    Hakekaa ammattiapua, kriisiapua, terapiaa, vertaistukiryhmiä -mitä tahansa, joka auttaa juuri teitä tässä tilanteessa. Älkää miettikö mitä muut miettii tai kestääkö joku muu teidän surunne määrää. Älkää jääkö surussanne yksin <3 Se, että kirjoitat blogiisi tuntojasi, on tosi hyvä. Kirjoittaminen on valtavan terapeuttista <3

    Olette mielessäni usein, ja olen niin monta kertaa pyyhkinyt silmäkulmiani kun olen teidän perhettä kohdannutta tragediaa ajatellut.

    Halauksia, Janet <3 ja muista, että sinä olet tärkeä. Ja että sinulla todella on oikeus tuntea juuri niin kuin tunnet <3

    VastaaPoista