Pelko

maanantaina, syyskuuta 17, 2018

Mitä jos...?

Reppuni painaa jälleen enemmän. Siellä asunut pelko on kasvanut ja voimistunut. Kasvanut todella painavaksi. Se potkii välillä repusta niin kovaa selkääni, että ilmani karkaavat keuhkoistani ja tunnen tukehtuvani. Se saa aivoni menemään totaalisesti solmuun ja normaali järkeily ei aina auta. Pelko salpaa toimintakyvyn. Saan sen pahimmat otteet aina selätettyä, mutta muuten se pitää ranteistani kiinni tiukasti. On ja pysyy. Olen taistellut sitä vastaan nyrkein, mutta olen joutunut taipumaan sen tahtoon. Silti, edelleen yritän taistella sitä vastaan. Mitä elämä on jatkuvan pelon kanssa? Kamalaa.

Pelkään niin paljon, että Oliverille sattuu jotain. Pelkään sitä niin paljon, että herään yöllä kuuntelemaan hänen hengitystä. Enkä tahdo iltaisin saada sen takia unta. Tiedän, että vaikka kuinka vahtisin ja suojelisin häntä kaikelta maailman pahalta, hänen elämä ei silti ole täysin minun käsissäni. Pystyn suojelemaan tietyiltä asioilta, mutta en kaikelta. Tekisin silti mitä tahansa poikieni eteen. Mitä tahansa! Tiedän, etten saa kääriä lastani pumpuliin, hänen täytyy myös saada elää. Silti haluaisin tehdä sen todella kovasti. Haluaisin laittaa pumpuliin, kuplamuoviin ja mihin tahansa suojellakseni häntä kaikelta. En vain saa tehdä niin. Oliverin täytyy saada elää. Yritän myös olla näyttämättäni pelkoani hänelle. Ei lapsen pidä kokea, etteikö vanhempi silti pystyisi suojelemaan ihan miltä tahansa. En haluaisi olla hetkeäkään poissa lapseni luota. En sekuntiakaan. Haluan nähdä kaiken mitä hän tekee, kuulla kaiken mitä sanoo. Kätkeä kaikki ne sydämeeni varmaan talteen, joka ikisen sekunnin. Kaikki voimavarani menee tällä hetkellä siihen, että annan Oliverille kaikkeni. Ihan kaikkeni.

Pelkään myös rakkaan mieheni puolesta. En kestäisi sitä, että Niksulle sattuisi jotain. En ikinä haluaisi, että Oliver joutuisi sen takia kärsimään, että isä ei olisikaan läsnä. Kuuntelen öisin myös hänen hengitystä. Varmistan viestein, että hän on kunnossa. Haluan, että poikiemme isä voi hyvin. Haluan, että mun kallioni on läsnä. En haluaisi häntä päästää lähtemään mihinkään, koska pelkään, että matkalla sattuu jotain.


Pelkään, että äidilleni sattuu jotain. Äitini on ollut suurin tukeni koko elämäni. Hän tuntee syvimmät sopukkani, onhan hän minut pienestä saakka kasvattanut, kulkenut mukana ja kantanut sydämessään. Hän tietää oikkuni, tietää milloin kaipaan syliä ja heikkouteni. Niinkuin minä tunnen omat lapseni. Koska äiti. Pelkkä sana äiti kertoo niin paljon.

Pelkään veljeni, siskoni, heidän lapsien sekä koko perheen puolesta. Kaikkien sukulaisteni ja ystävieni. Pelkään, että heille sattuu jotain. Pelkään, että elämä olisi heille epäreilu, niinkuin on ollut meille ja monelle muulle. Tahdon heille pelkästään hyvää, pelkkää hyvää mitä elämä voi antaa. En tahdo heidän reppuun asumaan mitään ikävää.

Ensimmäistä kertaa ikinä, pelkään myös omasta puolestani. Oma henkeni ei ole koskaan ollut minulle näin arvokas mitä on nyt. Ja syy siihen on vain ja ainoastaan lapseni. Daniel on jo taivaassa, lähti sinne ennen meitä, mutta Oliver. Mitä Oliverille kävisi jos en olisi tässä? Tai tiedän kyllä, että Niksu hoitaisi hänet, kasvattaisi kunnon pojan. Mutta se, että minä en näkisi hänen kasvuaan, saa minut pelkäämään niin paljon. Tämän takia haluaisin joka ikisen sekunnin elämästäni viettää hänen rinnallaan. Katsoa hänen leikkejään, kieltää vaaranpaikoista ja suojella kaikelta maailman pahalta. Siksi oma henkeni on minulle arvokas.

Olen miettinyt, pitäisikö minun kirjoittaa varmuudeksi kaikille rakkaimmilleni kirjeet. Kertoa, mitä haluaisin heidän tekevän, jos aika minusta jättää... Koska se mitä haluaisin on se, että heidän tulisi kuitenkin jatkaa elämää. He eivät saisi surra niin paljoa. Haluaisin, että he olisivat silti onnellisia. Haluaisin, että he nauttivat elämästä, koska aika täällä on silti niin lyhyt. Tekisivät elämässä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Saavuttaisivat unelmiaan ja tavoittelisivat kuuta taivaalta. Tekisivät kaikkea sitä, mitä minä en uskalla.

Itse kuolemaa en kuitenkaan pelkää....

En pelkää kuolemaa, sillä sinä rakas poikani olet siellä minua vastassa.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Moi, luen nyt ekaa kertaa sun blogia. Mua alkoi itkettää tää teksti. Kuulostaa niiiin tutulta. Itse odotan esikoistani ja pelkään jo nyt hänen puolestaan. Lisäksi olen suunnilleen puoli vuotta pelännyt äitini ja mieheni kuolemaa. Mitä ihmettä tekisin ilman heitä?? Toki oma tilanteeni on siitä eri kuin sinun, että minä vasta valmistaudun vauvan tuloon ja sekin voi osaltaan selittää tätä pelkoa: Entä jos olenkin yksin vastuussa kaikesta, kun vauva syntyy?? Toisaalta tiedän, että tämä on erittäin epätodennäköistä, mutta silti pelottaa. Tämä tuntuu kamalalle. Luin juttusi ja sain siitä kimmokkeen: Maanantaina on neuvola-aika. Otan asian siellä puheeksi, että pääsisin juttelemaan tästä jonkun kanssa. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista