Kun saat surun ja syyllisyyden täyttämän repun selkääsi, kannat sitä lopun elämääsi. Taakka voi matkan varrella keventyä, mutta se ei koskaan lähde pois. Se reppu on ja pysyy. Painolasti tuntuu alussa musertavalta. Sitä ei jaksaisi kannatella mitenkään ja se painaa kehosi maanrakoon. Reppu tuntuu olevan niin iso, että se pystyy hautaamaan sinut kokonaan. Hiljalleen kehosi saa voimia nousta ylöspäin, mutta välillä reppu silti saa lisävoimaa ja painaa uudelleen alas. Tämän repun kanssa matka on pitkä. Loputon. Sitä kannetaan siihen päivään saakka, kunnes jälleennäkeminen koittaa. Repun sisältö saattaa matkan varrella myös lisääntyä sekä muuttaa muotoaan. Minun repussani kulkee vahvasti myös ikävä ja kaipuu. Nekin painaa siellä. Jokaisella meillä on oma reppumme kannettavana. Toisten kevyempi kuin toisten. Repuista löytyy kevyempiäkin asioita kantaa. Niiden painavien asioiden lokeroiden vieressä on niitä mielettömän ihania asioita. Minun repussani on ne kaikista kalleimmat aarteet minulle. Vaikka reppuni on äärettömän raskas kantaa, omaa reppuani en vaihtaisi kenenkään kanssa.


Minun reppuuni muutti syyllisyys todella vahvasti Danielin poismenon jälkeen. Olen syyttänyt kuolemasta itseäni. Tiedän kyllä, että se on väärin, mutta en voi tälle syyllisyyden tunteelle mitään. Minun pitäisi olla äiti, joka huolehtii lapsistaan. Olenkin äiti, joka ei saanut pidettyä lastaan hengissä ennen syntymäänsä. Koen olevani epäonnistunut. Vaikka järkeni sanoo, että syyllisyys on turhaa, se ei auta mitään, en vain saa sitä tunnetta pois. Se painautui niin kovasti reppuni sisältöön, että sitä ei tunnu saavan edes kaivamalla pois. Tiedän, että tein raskausaikana kaiken miten pitää. Pidin huolta itsestäni ja samalla sisällä kasvavasta lapsestani. Silti mietin, että oliko jokin tekoni sellainen, mikä olikin väärin. Sellainen, mikä vahingoitti sisällä kasvavaa elämää. Olisiko ollut sittenkin jotain, mitä olisin voinut tehdä paremmin? Minun olisi pitänyt tuntea aiemmin, että lapseni ei voi hyvin. Minun olisi pitänyt tietää ja tehdä asian eteen jotain. Olisi pitänyt mennä aiemmin sairaalaan. Mutta ei. En tiennyt. Petin lapseni luottamuksen ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaa. En pitänyt häntä turvassa kohdussa, paikassa, jonka pitäisi olla maailman turvallisin. Tästä kannan syyllisyyttä.


Järki ja tunteet, ne taistelee tällä hetkellä päässäni todella paljon. Tunteet ovat kyllä olleet voitolla erittäin vahvasti koko ajan. Tämän takia järkeni ei saa taottua syyllisyyttä päästäni, tunne pitää siitä niin vahvasti kiinni. Syyllisyys hyökkää vahvasti esiin aina, jos vähänkin iloitsen jostain. Heti se painaa mieleni maahan. Enhän minä saa tuntea mistään iloa. Varsinkin jos olen nauranut Oliverin töhöilylle, iskee syyllisyyden tunne välittömästi päälle. Ei mulla ole oikeutta tähän iloon....

Voi jos olisin vain tehnyt enemmän...