Vielä te ehditte tehdä lapsia.

Lause, joka sai mut ärsyyntymään joka kerta. Lause, joka sai välillä voimaan ihan pahoin. Lause, joka satutti joka kerta syvältä. Lause, joka sanojansa suusta yritti tarkoittaa varmasti vain hyvää, tietämättä miten pahaa se oikeasti teki.

Ensinnäkin, olen vahvasti sitä mieltä, että lapsia ei tehdä, lapsia saadaan. Kaikki meistä ei edes kykene saamaan lapsia. Meitä on siunattu kolmella ihmeellä, yhden saimme pitää vain hetken. Toisekseen, vaikka aikaa olisi kuinka, vaikka saisimme lapsia kymmenen Danielin jälkeen... Yksikään heistä ei ole Daniel. Yksikään heistä ei voi korvata häntä. Jokainen on yksilö ja jokaista rakastaisin. Joten aina on aukko. Aina on se sylin kohta tyhjä, jossa Danielin pitäisi olla. Aina! Vaikka miten ehdittäisi, vaikka miten saisimme lisää lapsia. Daniel puuttuu joukosta.

Tiedän, että kaikki haluavat yrittää lohduttaa lapsen menettänyttä. Voin kertoa, se ei ole helppoa. Kaikista paras on vain olla siinä, tukea hiljaa. Monesti sanat voivat satuttaa enemmän mitä kuvitteletkaan, vaikka tarkoitat hyvää. Toki jokainen meistä suree eri tavalla, mutta silti sanon, että parasta mitä voit surevalle antaa on kuulevat korvat. Minulla ainakin oli halu ja on vieläkin puhua, puhua ja puhua Danielista, hänen elämästä ja kuolemasta. Se, vaikka kertoisin sadatta kertaa saman asian, en kaipaa muuta kuin sen että kuuntelet. Sen että saan puhua. Ja se, että muutkin puhuisivat ja muistaisivat hänet. Hän oli ja on meidän lapsemme, vaikkei enää ole luonamme.

Melko pian Danielin kuoleman jälkeen puhuimme Niksun kanssa perheen lisääntymisestä. Olimme aina toivoneet, että saisimme kaksi lasta. Nyt olimme saaneet. Olimme kiitollisia molemmista pojistamme. Ja se mikä lopulta tuli suurimmaksi ajatukseksi... Miten me ikinä selvittäisiin kolmannesta raskaudesta, kun pelkäisimme menetystä koko ajan?! Tulimme siihen tulokseen, että me emme enää uskalla edes haaveilla kolmannesta lapsesta. Tämä on nyt meidän pieni perhe. Joku kuitenkin päätti toisin. Menin jälkitarkastukseen sairaalaan ja juttelin lääkärin kanssa ehkäisystä ja Danielin raskaudesta ja kuolemasta. Minut tarkistettiin ja kaikki oli kunnossa. Ultrassa näkyi, että kolmannet kuukautiseni olisivat alkamassa ihan piakkoin. Parin päivän sisällä. Danielin jälkeen sain rintamaidon estävää lääkettä ja hormonitoimintani lähti melkein heti normalisoitumaan. Kuukautiset yllättivät jälkivuodon jälkeen heti miten. Kolmansia siis odotellessa.

Kolmen päivän jälkeen jälkitarkastuksesta ihmettelin kun menkkoja ei kuulunutkaan. Mikähän nyt on vikana? En todellakaan osannut kuvitella, että vatsassani kasvaa pieni ihmisen alku jälleen. En nyt tarkkaan halua kertoa meidän yhdessä olosta, mutta kohtalaisen tarkkoja olimme ne ainoat kaksi kertaa. Kaksi. Kun kuukautisia ei edelleenkään kuulunut, oli pakko käydä ostamassa raskaustesti. Se näytti erittäin haaleaa viivaa. Laitoin välittömästi kuvaa rakkaalle vertaiselleni, joka yritti lasta, että mitä on meiltä testin tuloksesta. Hän sanoi heti - raskaana olette! Mä menin ihan lukkoon. Mut valtasi pakokauhu, pieni välähdys onnesta, pelko! Niksun kanssa juteltuamme tulimme molemmat vahvasti siihen tulokseen, että näin on tarkoitettu. Emme me olisi muuten voineet tulla raskaaksi näin herkästi. Ja sillä sekunnilla tämä pieni ihme oli niin rakas, että pelko menettämisestä oli jotain järkyttävää. 

Eikun soittoa neuvolaan, ja sieltä sitten tiiviiseen seurantaan myös sairaalaan. Aivan mielettömän ihania kätilöitä ja lääkäreitä (yhtä lukuunottamatta) koko raskausajan ja meidän pelko ja menetys otettiin koko ajan todesta. Meille painotettiin monta kertaa, että aina vaan sairaalaan jos pelottaa tai ahdistaa tai on vain huoli. Ensimmäinen etappi itselleni oli rv 13. Pahin keskenmenon riski pienenee sen jälkeen paljon. Kävimme varhaisultrassa ja näimme pienen sydämen sykkivän. Itkuhan siinä pääsi. Samalla järkyttävä ikävä Danielia, samalla helpotus, että sydämen syke löytyy. Meillä oli surutyö vielä täysin kesken. Tämä raskaus tuli niin yllättäen, että pää oli aivan sekaisin. Samaan aikaan suru, ikävä, pelko, onni... Ei mitenkään helppoa sietää kaikkea samaan aikaan. Sain juttelu apuja, mutta kovin työ oli silti tehtävä oman pään sisällä. Eikä siinä aina onnistunut. Välillä tuli ihan hirveitä romahduksia. Tämä raskaus oli myös kovin erilainen kuin poikien. Olin todella huonovointinen. Oksensin paljon enemmän, turposin kamalasti ja samalla henkinen taakka jota aiemmin ei tarvinnut kantaa. 

Kun oltiin päästy ekaan etappiin, piti asettaa toinen, että jotenkin jaksaisi. Rakenneultra. Kaikki näytti edelleen olevan hyvin. Siellä oli selkeästi pieni tyttö. Tyttö, niin olin tuntenutkin. Niin erilainen raskaus ja mulla oli vaan tyttö tunne. Joka kerta ultraan mennessä pelotti ihan kamalasti. Mitä jos sydän ei tällä kertaa enää sykkisi? Kun aloin tuntea vauvan liikkeet, raskaus muuttui paljon raskaammaksi. Oli ihana tuntea vauvan liikkeet, mutta samalla pelkäsin, että ne loppuisivat ja tulisi se kamala hiljaisuus. Minulla oli istukka tässä raskaudessa edessä, joten se laimensi liikkeitä todella paljon. Emme myöskään koti doplerilla saaneet sydämenääniä kunnolla kuuluviin. Ette voi edes kuvitella sitä pelkoa mitä koimme. Neuvolassa puhuttiin paljon siitä, miten lapsen kohtukuolemassa menettäneet eivät uskalla kiintyä uudessa raskaudessa vauvaan, koska menettämisen pelko on niin kova. Minä olin siinä poikkeus. Halusin antaa tällekin vauvalle kaiken rakkauden heti, jotta hän tietää olevansa toivottu ja yhtä rakas kuin veljensä. Saisi kokea rakkauden ainakin kohdussa, jos emme saisi häntä pitääkään. Kävimme todella monta kertaa käyrillä, ultrassa ja neuvolassa. Kohtukuoleman jälkeen uutta raskautta seurataan aina tiiviisti ja on mahdollisuus aina päästä oman hyvinvoinnin takia tarkastukseen, koska päähän siinä hajoaisi ja jos jotain olisi, niin voitaisiin heti aloittaa toimenpiteet. 

Viimeinen etappi oli rv 36+5 eli Danielin kuolinpäivä. Meille varattiin heti sille päivälle aika käyrille ja ultraan. Kaikki katsottiin todella tarkkaan. Napanuoran virtauksia, vauvan liikkumista, lapsiveden määrää. Kaikki näytti olevan hyvin edelleen hyvin. Pelko oli ihan kamala! Kun se päivä selvittiin, koko loppu raskaus oli päälle ihan kamalaa. Sovittiin käynnistys aika. Rv38 pitäisi olla täynnä, ennen kuin mielellään käynnistetään. Liian aikainen käynnistys voi johtaa turhaan sektioon jos ei etenisikään kunnolla. En siis halunnut sitäkään. Aloin jo pelkäämään käynnistämistäkin. Mutta se sovittiin 11.6. aamulle. Pian tämä pelottava raskaus olisi päätöksessä. Mutta saisimmeko me pitää tämän vauvan? Se pelko oli ja pysyi ihan koko raskauden ajan. Tämä meidän pieni suuri yllätys.