Synnytyskertomus

maanantaina, joulukuuta 02, 2019

10.6.2019 Maanantai

Kello 4:12
Herään kamalaan pissa hätään. Niinkuin joka yö viimeisen seitsemän kuukauden aikana. Vessaan kävellessä mietin, miten ihmeellinen olo mulla oli. Olinko nähnyt unta, että mua supistaa? Pissalla huomaan, että muahan supistaa oikeasti. Eikä tämä supistus ollut enää mitään harjoitus supistelua. Ei mikään sietämätön, mutta inha. Väsymys oli silti ihan kamala vielä, joten takaisin sänkyyn unille. Eipä se enää mitään kunnon unta ollut. Supistukset vaivasivat 20 minuutin välein.

Kello 7:05
Oliver herää ja noustaan aamupalalle. Herättelen samalla Niksun ja kerron, että supistelee kovasti. Tehdään aamutoimet ja äitini saapuu aamupalan aikaan meille. Mä kävelen siinä vaiheessa jo ympäri taloa, supistaa paraikaa aika kovasti. Päätin, että voisi olla hyvä alkaa kellottamaan supistuksia. Niitä tuli kuitenkin tosi tiuhaan. Toiset hieman miedompia kuin toiset. Jos supistuksia tuli tiheämmin, olivat ne miedompia. Jos väli ylitti kymmeneen minuuttiin, oli saapuva supistus todella kova jo ja jouduin ihan tekemään töitä hengityksen kanssa, että selvitän sen hetken.

Kello 10:20
Päätimme lähteä kävelylle koko poppoo. Normaalistikin ulkoilemme aamutoimien jälkeen Oliverin kanssa, joten miksi minun supistelujen takia se olisi jätetty välistä. Olinhan lukenut jostain aiemmin, että liikunta saattaa edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Eikun siis jalkaa toisen eteen ajattelin. Jouduin lenkillä monta kertaa pysähtymään supistuksen ajaksi. Silloin ei ihan mielellään enää kävellyt. Pohdittiin, pitäisikö tässä jo soittaa synnärille. Meille oli varattu seuraavalle päivälle jälleen lääkärin tapaaminen (kävimme siis todella monta kertaa ultrassa ja tarkistuksessa tässä raskaudessa) ja synnytyksen käynnistys, koska viikot olivat jo yli Rv38. Siihen asti piti odottaa käynnistyslupaa, sillä vauvan piti olla täysiaikainen ennen sitä. Maanantaille emme käynnistystä saaneet, sillä ensimmäinen vapaa aika oli lääkärille vasta tiistaille 11.6. Pään kanssa oli ihan kamala työ, että pystyi odottamaan niin pitkään. Daniel kuoli kohtuun rv36+5 joten se viikko ja viikot sen jälkeen olivat pelkoa ylimmillään. Lenkillä supistukset yltyivät sen verran lisää, että sekä Niksu että äitini olivat molemmat sitä mieltä, että soittoaan nyt vaan heti synnärille. Eikä tultaisi sieltä enää kotiin ennen kuin vauvan kanssa. Pää ei kestäisi kotona olemista ja huolta vauvasta, että onhan kaikki hyvin.


Kello 10:54
Soitto synnärille. Luojan kiitos puhelimeen vastasi ihana kätilö. Käski lähteä tulemaan heti kun päästään. Onneksi sairaalakassi oli jo pakattu ja kaikki oli muutenkik valmiina. Niksu vielä söi oman aamiaisen ja sitten lähdettiin ajelemaan sairaalaan. Emme pitäneet mitään järkyttävää kiirettä, eihän tässä mikään kiire mihinkään ollut. Matkalla supisteli todella kovaa ja jokaisen supistuksen aikana jouduin ihan kunnolla hengittelemään.

Kello 12:03
Meidät kirjattiin sisään sairaalaan. Ensimmäisenä laitettiin käyrille ja kuunneltiin, että kaikki on hyvin. Supistukset näkyivät mittarissa ja vauva voi hyvin. Tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Auki sellaisen 3-4cm. Meidät vastaanottanut kätilö oli sama joka vastasi puhelimeen. Aivan ihana tyyppi. Tuntui siltä, että meistä pidetään nyt huolta. Ymmärsi hyvin pelkomme taustamme vuoksi ja lupasi, ettei meidän tarvitse lähteä kotiin. Saadaan huone, että voidaan odottaa seuraavan päivän käynnistys aikaa. Nyt ei mahdollisesti tapahdu mitään, oletettiin. Veimme tavarat huoneeseemme ja hetken istuttiin ja ihmeteltiin. Kätilö suositteli, että mitä enemmän liikun sitä parempi. Se todella edesauttaa synnytyksen etenemistä. Päätettiin Niksun kanssa, että lähdetään ostamaan kaupasta evästä molemmille. Eihän me tosiaan tiedetä kauan tässä menee ja energiaa tarvitaan. Matka kaupalle oli tuskaa. Supistukset alkoivat olla todella kivuliaita. Kaupassakin hengittelin paikoillani, ihmiset ihmettelivät ympärillä. Paras oli kun Niksu kokosi itselleen salaattia ja se levisi häneltä ne pitkin lattioita. Saatiin evästä ja ostin itselleni pari vauva lehteä luettavaksi ja ajanviettoon. Matka takaisin sairaalalle, huh. Eihän siinä ollut matkaa varmaan kun sen puoli kilometriä suuntaan, mutta supistelujen kanssa matka oli raskas.

Kello 16:00
Sairaala tarjosi ruoan äidille. Isä ei saanut vielä, kun ei oltu synnytetty ja perhehuoneessa. Kävin syömässä tai oikeastaan närppimässä. Ruoka ei supistelujen takia maistunut. Niitä oli siis tullut säännöllisesti 5-10minuutin välein aamusta asti ja nyt alkoi olla voimat jo aika tiukilla. Ja supistukset koko ajan tihenivät.

Kello 16:40
Omassa huoneessa ja kätilö tuli laittamaan käyrille. Kohdunsuun tilanne taas tutkittiin, ei muutosta aiempaan. Niksu katseli telkkua ja mä yritin siinä samalla lukea lehtiä ja söin mansikoita. Lopulta voimat alkoivat todella käydä vähiin ja kävin pötköttämään sängylle. Tuskissani en edes muistanut, että olin ottanut itselleni musiikkia mukaan. Olin ajatellut kuuntelevani tsemppiä musiikkia synnytyksen aikana, mutta sinne ne vaan jäi laukun pohjalle. Olo oli todella tuskainen.

Kello 17:30
Mun mahassa napsahti. Tämä oli tuttu tunne. Muistan kun odotin Danielin synnytyksen alkamista ja lapsivedet menivät. Samanlainen napsahdus tuntui mahassa. Mitään ei silti lorahtanut. Tosin, olin sängyssä kylkiasennossa jalat tiiviisti yhdessä. Niksu oli juuri syömässä eväitään ruokailutilassa. Kokeilin varovasti nostaa jalkaa. Jep, lapsivedet meni! Niksun saavuttua pyysin soittamaan kelloa ja ottamaan multa housut pois. Tuli joku toinen kätilö. Ehdin jo säikähtää, sillä tiesin tämän Oliverin synnytyksen ajoilta. Hän ei ollut sieltä mukavimmasta päästä. Eikä tälläkään kertaa. Tyly kysymys, mikä hätänä. Kerrottiin lapsiveden menosta. Meidän oma kätilö taisi olla syömässä tai jossain muussa hommassa, en kivuissani painanut mieleen. Tulee kuulemma kun ehtii. Mun olo vaan alkoi käydä sietämättömäksi. Todella kovat supistus kivut. Pyysin Niksua painamaan kelloa uudestaan. Pian huoneeseen hyökkää useampi kätilö samaan aikaan. Mikä hätä täällä on? Niksu oli vahingossa painanut väärää nappia - seinästä, joka aiheuttaa isomman hälytyksen :D Tulipahan sekin testattua. Kohdunsuu edelleen sen 4cm auki, ei muutosta. Meidän kätilö sanoi tuovansa mulle ilokaasun siihen sängylle, että saan helpotusta pahinpaan kipuun. Halusin synnyttää jälleen mahdollisimman pienillä avuilla. En mennyt edes ammeeseen, vaikka sitä tarjottiin. Yhtäkkiä kätilö päättikin, että siirtää meidät yhden huoneen verran eteenpäin, eli synnytyssaliin. Onneksi matka oli lyhyt, sillä tuntui etten pääse kivuiltani enää liikkumaan. Ilokaasu oli siinä vaiheessa pelastus. Vetelin sitä aikamoisella tahdilla kitusiini. Kyselin sieltä välistä, että miksi mulla ei ole tippaa. Kuulemma synnytys etenee niin hienosti eikä ole mitään riskitekijöitä, niin en tarvitse. Ja kun en halua sitä epiduraaliakaan. Niksu tuo otsalleni kylmää pyyhettä kun olen tuskissani. Kuulemma hän oli menossa kastelemaan sitä uudestaan viileäksi, olin tarrannut käteen tiukasti ja sanonut ettei mene enää minnekään.

Kello 18:20
Kivut on kamalat! Vedän ilokaasua paljon... Liikaa. Vedin sitten ilokaasu överit. Olin kysynyt siinä vaiheessa, että kuolenko mä, kun meni taju niin sekaisin. Samalla mulle tuli kamala ponnistamisen tarve. Mutta mä vaan lohduttauduin siihen ilokaasun. Kätilö totesi, että katsotaan kohdunsuun tilanne. Nyt oltiin täysin auki. 18:36. Hän totesi, mitäs jos en enää ottaisikaan ilokaasua vaan ponnistaisin vain. Mua kävi pelottaa, ilman ilokaasua sattuu niin kamalasti. Mutta rohkaistuin ja Niksukin vähän väkisin otti kaasun kädestäni. "Seuraavalla supistuksella sit vaan ponnista, keskityt siihen", kätilö ohjeisti. Supistus tuli, kävin ponnistamaan
Ensimmäinen ponnistus, pää tulee vauhdilla. Toinen ponnistus, pää yli puolen välin, nyt pitää höllötä. Kolmas, erittäin pieni ponnistus, neiti syntyi! Kaikki yhden supistuksen aikana!

Kello 18:38
Kaunis tummahiuksinen pieni neiti on syntynyt!




You Might Also Like

0 kommenttia