Viikon sairasloman jälkeen taas töissä. Meillä on ollut aika rankkaa. Huonoja uutisia tulee joka suunnasta ja oma jaksaminen alkaa olla kysymysmerkillä. Koko viimeviikko meni asioiden selvittämisessä ja lepäillessä. Poliisin ja lääkärin luona vierailtu useampaan otteeseen. Tähän en voi todeta muuta kuin, huh että osaa olla hulluja ihmisiä maan päällä. Kyllähän tästä hengissä selvittiin, mutta sekään ei ollut kuin muutamien millien päästä. Melko järkyttynyt olo edelleen kun asioita kelaa, mutta ei voi kuin kiittää Luojaa, että saa edelleen pitää rakastaan sylissä.

Jotenkin on tullut punnittua asioita, että mikä täällä elämässä onkaan tärkeää ja mikä ei, varsinkin, kun vierestä seuraa todella läheisen perheen eroa. Onneksi toinen pariskunta sai selvitettyä asiansa, ettei heillekkin tullut eroa. Mun on ihan pakko myöntää, että mulla on menettämisen pelko. Pelkään, että menetän jonkun rakkaani (varsinkin mieheni) ja jäisin ihan yksin. Tämä asia on ollut mulle vaikea aina. Luulen tämän alkaneen silloin kun omat vanhempani erosivat. Välillä mun pelot ärsyttävät itseäni niin paljon, että mulla meinaa pää haljeta. Pitäisi osata elää päivä kerrallaan ja olla pelkäämättä turhia asioita, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Niin, mikä täällä onkaan tärkeää? Kyllä ehdottomasti rakkaat läheiset ja terveys. Me päästään mihin vain kun meillä vain on toisemme. Viime viikon aikana se tuli kyllä huomattua, että ilman läheisiä me oltaisi aika yksin. Mutta osataanko me aina tarpeeksi arvostaa heitä? Muista sinäkin kertoa rakkaimmillesi kuinka tärkeitä he ovat sinulle, et menetä siinä mitään vaan päinvastoin. Koskaan ei voi tietää, milloin se on viimeinen kerta kun sanot rakkaallesi kauniita asioita. Muista vältää turhia riitoja ja kiukutteluja sillä saatat katua niitä myöhemmin. Muista pitää rakkaastasi kiinni, koska mitä jos et enää huomenna voikaan tehdä niin? Yritä elää elämäsi niin, ettet joudu katumaan sitä. Rakasta ja elä täysillä!