Kuinka moni seurustelee tai elää elämäänsä ensimmäisen rakkauden kanssa?

Muistan vieläkin sen päivän kuin eilisen, kun näin mieheni ensimmäisen kerran. Kaverini saivat oikeasti laittaa suuni kiinni ja hyvä ettei tarvinnut pitää kynsin hampain kiinni, etten olisi juossut hänen syliinsä heti. Olimme töissä puhelinmyyntifirmassa, joka oli enemmänkin vain paikka jossa hengailtiin ja välillä saatettiin tehdä pari puhelua. Minä, aknesta kärsivä pikkuisen pullukka tyttö, olin ihan hurmiossa. Se oli oikeasti rakkautta ensi silmäyksellä. En ollut ikinä aiemmin nähnyt niin komeaa ja kaikin puolin hyvännäköistä poikaa. Mun oli ihan pakko päästä tutustumaan häneen, keinolla millä hyvänsä. Taisin peittää ujouteni enemmänkin yli rohkeaan asenteeseen, mutta kyllähän me sitten vaan tutustuttiin. Olin lukion ekalla ja taisin olla silloin vielä 15-vuotias. Mä en ole hyvä muistamaan ikiä, mutta nuoria oltiin kummiskin. Jotenkin me sitten vain alettiin hengaamaan ja olin valmis tekemään ihan mitä vain, että hän viihtyisi kanssani. Ensimmäinen paikka jossa käytiin syömässä oli Hesburger ja hän (vai oliko se minä?) kyysäsi pyörän tarakalla parin kilsan päässa olevaan pikaruokaravintolaan. Hän suostui tulemaan kanssani varmaan siksi, kun tarjosin ruoan hänelle (näin mä sen ainakin kuvittelen). Hän lähti jopa kanssani leffaan (minä tarjosin liput ihan varmuuden vuoksi, että saisin hänet tulemaan). Voi kuinka hehkutin ja höpötin hänestä parhaimmille kavereilleni lähes taukoamatta ja tahdoin olla hänen kanssaan joka hetki. Okei, tässä vaiheessa on varmasti parempi puhua syvästä ihastumisesta kuin rakkaudesta, sillä nyt oikeasti tiedän mitä rakkaus on. Kuitenkin, hän oli kanssani "töitten" jälkeen ja tuli käymään jopa minun kotonani, hengailtiin eri paikoissa ja toivoin sen jatkuvan ikuisesti. Me jopa suudeltiin, vaikka väärinhän se oli hänen tyttöystäväänsä kohtaan, ja se oli mun ensimmäinen suudelma (näitä lapsipusujahan ei lasketa).  Kunnes tuli päivä, että soitin hänen numeroon ja siellä vastasi hänen tyttöystävä. Tiesinhän mä siitä koko ajan, mutta toivoin silti muuta. Tyttö raivosi mulle puhelimessa ja sanoi "anna olla viimenen kerta ku soitat mun poikaystävälle". Mulla särkyi sydän.

 En tosiaan enää soittanut.

Mulle jäi asiasta tosi paha mieli, ja en oikeasti enää uskaltanut soittaa hänelle, vaikka ihan kavereitahan me oltiin. Meni vuosia, ettei pidetty mitään yhteyttä, vaikka mä ajattelin häntä useastikin.

Vuoden 2006 kesällä en ollut uskoa silmiäni, kun puhelimen näytöllä lukee hänen nimensä kysymysmerkin kera. En ollut poistanut hänen numeroaan, vaikkakaan en tiennyt oliko hällä sama numero, ja vastasin hyvin epäröiden. Hän soitti kysyäkseen kuulumisia ja kokeillakseen oliko numeroni vielä voimassa. Voitte varmasti kuvitella mun erittäin sekamelskamaiset ajatukset tässä vaiheessa ja se kuului myös mun äänestä. Olen näin jälkikäteen kuullut mieheltäni, että kuulostin kovin ylimieliseltä :D Hän pyyteli mua myös kahvittelemaan, mutta juuri silloin ei sopinut, mutta sanoin soittavani. Mietin jokusen päivän (ehkä jopa viikon) uskallanko soittaa enää, mutta eräs ilta rohkaisin mieleni ja valitsin hänen numeron. Hän vastasi ja kysyin olisiko hän kerennyt samantien vaikka kahville. Perjantai ilta ja hän suostui. Voi elämä kun mua jännitti, eihän me oltu nähty moneen vuoteen. Ajoin kavereideni kanssa sovitulle huoltoasemalle ja jäin odottamaan hänen saapumistaan, mielessä kävi varmaan sata ja kaks kertaa ettei hän tule. Voitteko kuvitella mikä mun olo oli kun näin hänet? Olin sulaa vahaa ja hän oli vain komistunut ja miehistynyt entisestään. (Tässä vaiheessa pakko mainita, että silloin 16 kesäisenä häneltä ei enää kysytty papereita, sillä oli ikäistään miehekkäämmän näköinen.) Kaverini ottivat hatkat melko pian (onneksi) ja saimme jäädä kahden. Päätimme mennä luokseni katsomaan elokuvaa ja sitä ennen kiertelimme paikkoja. Siitä illasta asti olemme olleet lähes erottamattomia. Hän jäi luokseni yöksi, kävi seuraavana aamuna jossain ja tuli taas luokseni "treffeille" sillä tein meille ruoaksi tortilloja.

Ei mennyt kauaakaa kun hän kysyi, josko alkaisimme seurustella ja mun on pakko myöntää, että olin toivonut sitä jo monta vuotta. Pian muutimme yhteen asumaankin (hän muutti luokseni) ja niin meidän tarina jatkuu. Nyt olemme onnellisia asunnon omistajia.

Näin jälkikäteen mietittynä, mun hartain toive toteutui ja sain rinnalleni maailman ihanimman miehen, enkä voi olla tästä kuin kiitollinen. Onhan meillä ollut omat ylä- ja alamäet, mutta ne on tehty voitettaviksi. Ihmetyttää vain, kuinka sitä silloin nuorena ajatteli, että mä rakastan tuota niin paljon, että miksi se ei voi olla mun poikaystävä, mutta nykyään ihmetyttää kuinka toista voi rakastaa näin palavasti joka päivä enemmän.

 

Hän on mun ensi rakkaus ja nykyinen palava rakkaus. Rakastan sua kulta!