Valo antaa uskoa tulevasta keväästä, vaikka pakkanen yrittää edelleen jatkaa voitonkulkuaan. Tänä aamuna olin valmis heittämään hanskat tiskiin, kun mittarissa komeili taas lukema -25. Ei pimpulan pampulat! Miksi musta tuntuu siltä, että koko maailma olisi kertarykäsyllä kääntynyt mua vastaan? Maanantaimörkö vihaa mua tosi kovaa, pakkasukko taas rakastaa, perjantaina tietty pää taas kipeä ja muillekin päiville on omat osansa. Musta taitaa olla positiivisuus kaukana ja pahasti kadoksissa. Kuten eilisestä postauksesta kävi ilmi, niin tällä hetkellä harteilla on melkoisen paljon painolastia ja vaikka kuinka sitä yrittääkään lieventää keinolla millä hyvänsä, niin lopputulos on ollut koko ajan sama. Mikään ei ole helpottanut. Paha olo on kyllä lieventynyt, mutta en ole saanut sitä kukistettua vaikka kuinka olen yrittänyt.

Miten te lievennätte omaa pahaa oloanne? Mitkä on teidän pelastusrenkaat rankan ajan kohdatessa? Ma ajattelin vähän listata mikä mua helpottaa. Jos teiltä löytyy hyviä vinkkejä, niin niitä otetaan mielellään vastaan. :)

Niin omat kuin muidenkin ihanat ja suloiset karvapallerot. Nämä suloisuudet saavat aina hymyn huulille. Niiltä saa niin pyyteetöntä rakkautta ja huomiota. Miten näiden kanssa voi koskaan olla niin surullinen? Meidän Tarekin tunnistaa heti, kun on paha olla. Joko se tulee kylkeen kyhjöttämään tai tuijottaa suoraan silmiin ja tulee halimaan. Eläimet vaistoaa niin hyvin pahan olon. Jopa toi meidän kissanpieru. Cata tulee rinnan päälle kehräämään kuin yrittääkseen rauhoitella tilannetta. Voitteko kuvitella, meidän pieniä vihreitä miehiä näkevä kattimus ;D Kuinka hyvä olo siitä tuleekaan, kun saa rapsutella eläintä ja se rakastaa takaisin. Ja ratsastus ja heppailu tähän samaan kategoriaan. Yksin metsässä, ison eläimen selässä, välillä tuntee olevansa niin vapaa. Aika pysähtyy, kaikki kaunis on ympärillä. Hevosen hörähtely ja rauhallinen askellus saa mielen rauhoittumaan. Onneksi tänään pääseekin tuulettamaan itseään taas tallille.



Mä en uskonut, että mä tulisin koskaan sanomaan tätä. Liikunnasta tulee tosiaan niin olo! Minä, entinen ruokaan lohduttautuja, valitsen todellakin mieluummin kunnon treenirääkin entä sen sulkaapatukan. Paha olo on todellakin hyvä purkaa pusertamalla kovilla painoilla, juoksemalla itsensä ihan läkähdyksiin ja lopulta tuntea se väsynyt olo. Näin mä tein eilenkin. Sykkeet nousi korkealle, painoa nousi tavallista enemmän ja se fiilis, kun treeni on tehty. Tänään pyllylihakset ja jalat muistuttavat eilisestä treenistä. Vaikka se tekee kipeetä, niin samalla mielelle hyvää. Ennempää olisin murheen murtamana jäänyt sohvalle viltin alle pakoon maailmaa ja turruttanut oloani karkein, mutta nyt paljon mieluummin menen treenaamaan. Ehkä se itsensä revittäminen jotenkin turruttaa sitä inhottavaa oloa. Olen tästä niin iloinen, että olen saanut tehtyä muutoksen itsessäni.



Musiikki on ollut mulle aina todella tärkeetä. Vanhoja kotivideoitakin katsellessa olen jo piiiikkku pikku tyttönä lauleskellut. Onhan mun molemmat vanhemmatkin musikaalisia. Olen siis käynyt musiikkiluokankin. Laulaminen ja pianon soittaminen ovat aina olleet mulle pakokeinoja. Ma saatan itkeä ja laulaa samaan aikaan ja purkaa pahaa oloani näin. Laulan sieluni kyllyydestä, varsinkin autossa, niin kovalla musiikki että korvissa soi. Saatan vetää yhtä biisiä monta kertaa putkeen, jos se osuu hyvin fiilikseen. Tai sit kuuntelen vaan säveltä, unohdan sanat kokonaan ja näen biisin videona päässäni. Erittäin hyvä pakokeino kaikesta. Suosittelen kuuntelemaan yllä olevan biisin, jos ette ole kuulleet. Miehellä on ihan mieletön ääni. Saa mut herkistymään ihan toden teolla.


Tässä tapauksessa lapsilla tarkoitan enimmäkseen oman sukua, niin sisarusten kuin muidenkin sukulaisten lapsia. Niitä rakkaita höpönassuja. Se kun tuntee itsensä tärkeäksi toiselle, olla toiselle hyvä kummi, täti tai serkku. Lasten kanssa touhuaminen useasti vie ajatukset ihan muualle. Se kun kuuntelee lapsen ihania höpsöjä juttuja, leikkii heidän leikkejä tai saa pitää sylissä ja pusutella. Mä olen valmis tekemään mitä tahansa noiden rakkaiden pienokaisten eteen. Miltäköhän se sit tuntuu, kun onkin kyseessä ihan oma lapsi? Nuo pienokaiset saa vaan niin hyvän mielen aikaseksi. Kaikki lapset ovat kyllä ihania, mutta enimmäkseenhän noiden omien sukulaisten kanssa tulee touhuttua.







Kuinkakohan monta kertaa sitä on tullut itkettyä äidille pahaa oloaan? Kuinka monta kertaa isä on sanonut niitä viisaita sanoja, joilla jatkaa eteenpäin? Sisko näyttänyt esimerkkiä naisena olemisesta, veli tukenut ja ollut kalliona. Perhe on mulle ollut aina kaikki kaikessa ja olenkin ollut niin iloinen, kun meidän perhe on kasvanut niin ihanilla ihmisillä samalla. Samaan syssyyn voisin puhua koko suvustani ja kaiken lisäksi isosta sellaisesta. Mä olen henkeen ja vereen sukurakas ja jokainen heistä on mulle yhtä tärkeä. Mä koen olevani niin sanotusti käynnissä, kun mulla on perhe ympärillä.



Montakohan kertaa sitä on ystävillekin tullut nyyhkytettyä pahaa oloaan? Kuinka monta kertaa niiden kanssa on myös naurettu maailman tyhmimmille jutuillekin? Ystävät on yksi maailman ihanin asia, todelliset sellaiset. Tarviiko tätä edes enempää selittää? Jaettu murhe on helpompi kantaa, niin puolin kuin toisin. Ystävät luovat myös elämässä niitä tukipylväitä, joita jokainen meistä tarvitsee.



Elokuviin uppoutuminen saa monesti ajatukset pois siitä pahasta olosta. Joku kunnon kauhuelokuva pistää ainakin pasmat niin sekaisin, että vähemmästäkin paha olo katoaa. Taas kunnon draama saa itkemään, että paha olo purkautuu samalla. Myös kuvitteellinen elämys saattaa samalla tuoda omia haaveita mieleen ja paha olo helpottuu sen vuoksi. Saatan monesti katsella ihan vaan lastenpiirrettyjä ja komeidioita huonoon oloon. Nauru kuitenkin piristää kummasti.


Näillä keinoilla mä ainakin koetan purkaa pahaa oloa. Miten te sen teette? Onko jokin tietty juttu vai auttaako teillä parhaiten kuitenkin aika? Itse tarvitsen meinaan myös sitä. Toivon vaan todella, että pian kaikki selviäisi ja saisin kumottua tämän pahan olon jonnekin mihin aurinko ei paista. Anteeksi tästä positiivittomuus :(