Ehkä mä vihdoin olen selvinnyt synttäriviikonlopusta. Mulla on ollut aikamoinen meno ja meininki perjantaista lähtein. Ollut iloa, ollut surua. Olen nauranut vatsani kipeäksi, itkenyt silmäni punaisiksi. Nauttinut olosta, silti ollut onneton. Kummallista, miten paljon tunteita mahtuu yhteen viikonloppuun.

Perjantaina oli siis karaoken aluefinaali päivä. Päivä meni ihan pyllylleen aamusta saakka. Tai ei nyt ihan kokonaan, mutta hyvin pitkälti. Mulla oli aamusta asti olo, etten todellakaan tänään saa laulettua täysillä ja jatkopaikka menee varmasti sivusuun. Mun oli pidettävä etäpäivä töistä, että ehdin hoitamaan kaiken valmiiksi ennen kisoja. Ehtisin harjoittelemaan vielä biisit läpi ja psyykkaamaan itseni koitokseen. Olin nähnyt painajaisia jännityksestäni jo monta yötä, joten olotila ei ollut mitenkään mahtava. Aamulla nousin kuudelta hoitamaan töitä ja kappas, etäyhteys työkoneelleni ei toiminut. En ottanut siitä alkuun stressiä. Ajattelin, että odottelen ihan rauhassa IT:n saapumista töihin ja hoidan hommia sitten reippaasti sen jälkeen. IT aloitti hommat yhdeksältä. Tehtiin kaikkemme, mutta konetta ei saatu toimimaan. Pakkasin itseni pikaisesti autoon ja eiku ajamaan töihin hakemaan varakonetta. Kirosin matkalla maailmankirjoja, mitä ne nyt olivat kääntyneet niin kovasti mua vastaan. Pääsin töihin, pakkasin auton täyteen tietokoneen osia ja kaahasin takaisin kotiin. Kello oli tässä vaiheessa jo lähemmän puoli 12. Kokeilin vielä kerran kotikonettamme ja kettu vieköön, nyt se sitten toimi. Ei siis tarvinnut asentaa töistä tuotua konetta, mutta olin menettänyt monta arvokasta tuntia. Olin niin hermoromahduksen partaalla stressistä, että olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja jäädä kotiin. Pikaisesti lauloin biisit pari kertaa läpi, tiesin ettei se todellakaan riitä. Laittautuminen, siinä sentäs onnistuin. Asukokonaisuus, josta ei sitten tietenkään ehditty ottaa kuvia, oli mietitty jo etukäteen valmiiksi ja meikki nyt yleensä onnistuu. Sitten olikin jo aika lähteä.

Me pakkauduttiin autoon neljän naisen voimin. Äiti, Anne ja Sirja ystäväiseni kiirehdittiin autolla pääkaupunkiseudulle. Me jätettiin auto Tikkurilaan parkkiin, Helsingissä kun ne parkkipaikat tuntuu olevan aina ihan nollissa. Junalla sitten perille. Perillä tapaamme vielä ystäväni Reetan ja aletaan suunnistamaan baariin, jossa kisa oli. Sitäkin piti etsiä. Onneksi viimeisellä löydettiin ja siinä vaiheessa olinkin jo valmis kääntymään pois. Jännitys oli ihan käsin kosketeltavaa. Tärisin, hytkyin ja hermoilin. Yritin asennoitua siihen, että menee miten menee, mä vietän nyt synttäreitä ihanien rakkaideni kanssa, laulaminen oli toissijainen juttu. Hauskaa meillä kyllä oli! Me tanssittiin Macarenaa ja nautittiin meiningistä. Luoja miten upeita laulajia oli! Taso oli ihan mieletön! Voi siis olla tyytyväinen, että tuonnekin asti pääsi. Välillä koko kehon valtasi kylmät väreet, upeat äänet vain saa kehon kihelmöimään. Muutama nainen lauloin kuin enkeli, pari miestä taas niin törkeän upeasti, että suu vain loksahti auki. Oli ihana kuunnella muiden vetoja. Samalla kuitenkin jännitin omaa vuoroani järkyttävän paljon. En istunut oikeastaan koko iltana laisinkaan. Tanssin ja hytkyin menemään, että saisin jotenkin pidettyä jännityksen kurissa. Oma vuoro seuraavana. Pala nousi kurkkuun ja tunsin ääneni katoavan kurkun uumeniin. Kylmähiki otti valtansa kehostani. Yöh. Oli aika nousta lavalle ja antaa mennä. Sit mä en muistakaan mitään. Jännitys vei voiton ja muistan vain, miten mulla meni sanat sekaisin pari kertaa, mutta lauloin silti. Huh, onneksi se oli ohi. Kello oli varmaan tässä vaiheessa puolen yön. Olin jo niin uupunut päivästä, että olisin ollut valmista kauraa sänkyyn.

Sitten tuomarit lähtivät pohtimaan jatkoon pääsijöitä. Sitäkin odotettiin tarpeeksi pitkään. Ystävätkin olivat jo hieman toivoneet, etten pääsisi jatkoon. Kaikilla oli ollut pitkä päivä takana. Tuomarit saapuivat viimein ja alkoivat luetella jatkoon pääsijöitä. Jes, ainakin yksi upeaääninen nainen ja herkkä mies pääsivät jatkoon, heille olinkin pitänyt peukkuja. Viimeisen jatkoon pääsijän kohdalla huokaistiin helpotuksesta. Mä en ollut jatkossa. Jatkoon pääsijät jäivät laulamaan toisen biisinsä vielä ja me lähdettiin tyytyväisenä suunnistamaan kotiin. Ei harmittanut sitten yhtään. Jatkopaikat meni sellaisille, jotka sen todella ansaitsivat. Mä en tämän jännitykseni kanssa pääse sinuiksi, pitää harjoitella paljon enemmän. Kotimatka menikin sitten nauraen. Saatiin niin kamala naurukohtaus Annen kanssa aikaseksi, että reilu tunti men vaan käkätettiin. Stressi ja jännitys purkautui ja nauroin niin paljon, että vatsalihaksiin sattui. Terve vaan niille junavaunussa olleille, toivottavasti muistatte meitä käkättimiä ilolla. Muutkin siis yhtyivät meidän naurunremakkaan. Mulla oli suurin osa meikistäkin valunut ilon kyyneleiden mukana pois. Ilta oli ihan mahtava muuten ja katsotaan, josko ensi vuonna sitten yritän uudelleen. Tämä jännittäminen tarvitsee vain harjoittelua. Huikeeta kuitenkin oli.

Lauantaina sitten podettiinkin pääkipua. Aamu meni koomaillessa, ei tietenkään alkoholi yhtään vaikuttanut tähän asiaan ;D On muuten kumma, kun sekään ei auta jännittämiseen. Muistenlin vielä onnellisena edellistä iltaa ja aloin valmistautumaan illan menoon. Lähdettiin Niksun, äidin ja isäpuoleni kanssa Martinaan syömään. Meillä oli ihan mukava ilta yhdessä. Siinä se lauantai sitten meni. Illalla katsottiin vielä elokuva ja menin nukkumaan vuotta vanhempana. Vielä lauantaina jaksoin olla iloinen.


Sunnuntaina se sitten iski päin näköä. Ikäkriisi meinaan. Itkuhan siinä pääsi. Olen yrittänyt toitottaa itselleni, että mitä sitten vaikka numeron muuttuu. Mä olen edelleen nuori mieleltäni, ehkä ;D Jotenkin sitä vain iski tajuntaan se, että tässä sitä nyt ollaan. Tästä ei enää nuorruta. Mulla oli teininä haaveissa, että 25-vuotiaana mulla on jo pari lasta ja olen naimisissa. Kun tuo muistui mieleeni, olin entistä surullisempi. Hassua, miten ihmisen haaveet saa pahan mielen. Onhan mulla periaatteessa kaksi lasta, nuo karvapyllyseni. Mutta silti. Joo, vielähän mä ehdin, mutta mieleen juolahti silti, mitä jos en sittenkään saa. Mun on alettava vain nauttia elämästä. Ei tässä muu auta. Tänään olen sitten järkeistänyt tunteitani ja oikeastaan olo on nyt ihan jees. Mä olen nyt 28-vuotta ja mieleltäni silti varmaan ikuinen kakskymppinen :D Kai tää on sit ihan jees. Kamalaa, en muuten edes halua tietää millainen ikäkriisi mulla sitten kolmeymppisenä.

Viikonloppu oli siis raskas, vaikkakin äärimmäisen ihana. Tyttöjen kanssa puhuttiin, että ulos pitää lähteä porukalla useamminkin. Mä olen meinaan tällainen kotinyhväri.


Liikunnoista en nyt jaksa sen enempää höpöttää. Ei mitään kummallista. Viikonlopun takia jäi sitten treenit puuttumaan, mutta olen muuten jotain tehnyt.

MA: Kayla treeni 25min
TI: Kayla treeni 25min
KE: Salitreeni 1h 10min
TO:  Kayla treeni 25min
PE: -
LA: -
SU: -

Sellaista siis täällä. Mitä muruset teille kuuluu? Oletteko te vielä kärsineet ikäkriiseistä?
Aa, sain mä kyllä ihan huikeita lahjoja! Haluaisitteko nähdä? Saatoin muuten itselle ostaakin lahjoja :D