Mä en saanut eilen illalla unta, en sitten mitenkään. Syke pysytteli koko ajan korkealla ja sydän pamppaili inhottavasti. Ajatukset pyörivät ympyrää ainakin valonnopeudella, enkä tuntunut saavan mistään niistä kiinni. Ahdisti. Jossain vaiheessa kuitenkin torkahdin, mutta olin koko ajan koiranunessa. Kuulin mitä ympärillä tapahtuu ja edelleen ne ajatukset häiritsi. Onko sit yhtään yllätys, että mua tällä hetkellä väsyttäis ihan julmetusti, mut edelleenkin ajatukset vaivaa mua, syke pysyy koko ajan korkealla, joten eipä ole huolta että mä pystyyn nukahtaisin. Toivottavasti ensi yönä tulisi kunnon uni ja saisin selvyyttä näihin ajatuksiin...

Joskus olis vaan helpompi olla olematta. Tiedättekö yhtään mitä tarkoitan? Elämä on kyllä ihanaa tai ainakin suurimmaksi osaksi ajasta, mutta välillä on asioita, jotka saavat mielen todella matalaksi ja olonsa tuntee todella avuttomaksi. Mulla on just nyt sellainen olo. Mä tiedän ihan tasan tarkkaan mitä mä elämältäni haluaisin. Mä olen jo sieluni silmin nähnyt tulevaisuuteeni tai sen mitä siltä haluaisin, mutta mitä jos mä en pystykään koskaan saavuttamaan niitä? Mä itse haluisin mennä todella kovaa oikealle ja olen koko ajan tehnyt valintojani niin, että pääsisin sinne, mutta mitäs sitten kun elämä työntääkin väkisin vasemmalle vaikka kuinka pyristelisi ja taistelisi vastaan? Jokin ylitsepääsemätön asia vaan estää sua pääsemästä haluamaasi lopputulemaan. Ja se on todellakin niin ylitsepääsemätön, ettet itse mahda sille mitään. Mitä siinä vaiheessa enää voi tehdä? Mennä vain elämän virran mukana ja toivoa, että kaikki kuitenkin kääntyisi parhain päin? Mutta mitä sitten jos se virta vie sua todellakin niin väärään suuntaan sun haaveista, että kaikki, koko elämä tuntuu siinä hetkessä niin turhalta? Tuleeko tulevaisuus olemaan yhtä paskaa harmaata mössöä vai voisiko sittenkin olla jotain todella paljon mahtavampaa edessä? Jotain mistä et ikinä edes olisi voinut kuvitella. Mutta mitä jos sydän jääkin kokonaan menneeseen, eikä pääsekään mukaan tulevaisuuden virtaan?

Sydän tietää tasan tarkkaan, mitä se halajaa ja mistä tulee hyvä olla. Silloin kun sydämellä on hyvä olo, on mullakin kokonaisvaltaisesti hyvä olo. Mä olen todellakin tunneihminen ja menenkin elämässä aina tunteiden viemänä, ei..sydämeni. Tiedän todella hyvin, että järkiajattelu voisi ajoittain olla ihan fiksua tai siis todellakin tarpeellista, mutta mua vie elämässä eteenpäin sydän. Mä tiedostan moniakin asioita järjellä, mutta lopunkaiken tunne saa yleensä vallan. En varmastikaan ole ainut joka tunteiden perusteella elää enemmän, mutta mä olen välillä todella kateellinen niille, jotka osaavat tehdä kaiken järjen avulla. Mä oikeastaan tiedän nytkin melkein, kun järjellä pohdin, että mitä mun pitäisi tehdä, että tää solmu mun päässä aukeaisi, mutta se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Oikeastaan päinvastoin. Jos kaikki olis musta kiinni, tää olis tosi helppo juttu ja astuisin oikealle, mut se jokin vaan hiivatti soikoon työntää vasemmalle. Ei kellään olis jotain maagista asetta, millä saisin ton työntäjän lahdattua? Ei varmaan ole ei. Oman aikansa sitä vastaan jaksaa taistella vielä todella hyvin, mutta lopulta on vaan pakko antauduttava ja joutua sen vietäväksi. Vei se sitten mihin tahansa.

Elämää pitäisi todellakin osata elää tässä hetkessä eikä murehtia huomisesta ja välillä mä onnistunkin siinä ihan kohtalaisesti. Mutta mitä jos tänään onkin sitten todella paha olo ja toivoo, että huomenna olisikin ehkä parempi, saako silloin elää jo huomisessa? Mutta samalla vaanii pelko takaraivossa, että huominen voikin olla kahta pahempi. Pitää siis nostaa panssarisuojus eteen, että sen kökön olon jaksaa ottaa seuraavanakin päivänä vastaan.


Mä todellakin haluaisin pystyä kelaamaan aikaa taaksepäin tai pysäyttää johonkin ihanaan hetkeen, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista. Aika vaan liukuu käsistä ja lopulta huomaat, että olet jo ehtoon puolella, toivottavasti siinä vaiheessa saanut kuitenkin saavutettua kaiken mitä halusit. Mä tiedän, että mulla olis aikaa vielä vaikka mihin, mutta samalla mä tiedän, ettei ole. Mun haaveena oli joskus nuorempana, että musta tulee äiti nuorena, saisin perustettua perheen ja samalla pitää siitä todella hyvää huolta. Kuitenkin mä huomaan tässä vaiheessa olevani kohta jo 27-vuotias ja mun nuoruuden äitiys alkaa olla jo aika pahasti ohitse. Toisaalta, en mä olisi edes vielä valmis tai siis olen henkisesti todella valmis, mutta jotkin asiat nyt vaan tekee sen etten ole valmis. Mä olisin halunnut saada opiskeltua itselleni jonkun turvallisen ammatin, että tiedän voivani elättää perheeni, lapseni, rakkaimpani. Joo, mä olen tällä hetkellä ihan hyvä palkkaisessa ja helpossa työssä, mutta en mä tätä loppuikääni halua tehdä. Tää ei todellakaan ole mun unelma ammatti. Tässä vaiheessa on vaan paha, kun mä en edes tiedä mikä se unelma olisi. Eihän tietenkään koskaan ole liian myöhäistä opiskella, mutta aika on vaan jo kerennyt lipsumaan pois käsistäni sen, mitä ihan alkujaan olin elämältäni halunnut. Tiedän myös sen, etten todellakaan ole vielä edes vanha, enhän pidä edes pian 60-vuotiasta äitiänikään kovin vanhana, mutta mun ikä vaan alkaa olla vanha tietyille jutuille mielestäni. Miksi sitä pitää havahtua näihin asioihin vasta liian myöhään? Jos elämä mulle koskaan suo lapsia, niin mä kyllä toivoisin, että he tietäisivät jo nuorena, miksi haluavat tulla, etteivät joudu käymään samaa läpi kuin äitinsä.

Mä olen aina ollut omasta mielestäni äidillinen ihminen. Rakastan sisarusten lapsia kuin omiani ja tälläkin hetkellä ikävöin heitä ihan tajuttoman kovaa. Tässäkin vaiheessa mä voisin haistattaa ajalle pitkät paskat, kun mä en kerkeä tehdä kaikkea mitä haluaisin. Mä haluaisin oikeasti viettää kaiken aikani rakkaimpien kanssa, koska kukaan ei voi tietää, milloin on se hetki kun viimeisen kerran voit silittää toisen poskea, sanoa välittäväsi tai pitää kiinni. Meistä kukaan ei voi tietää ja toisaalta se pelottaa mua. Mä pelkään, että mun rakkaat lispuu pois mun käsistä. Koskaan ei ole tarpeeksi aikaa olla kaikkien rakkaimpien kanssa, ei koskaan...ainakaan mun mielestä. Mä pelkään heidän puolestaan niin paljon enemmän entä itseni. Mä en pelkää kuolemaa, eli ajan hukkuminen siinä suhteessa on mulle aivan sama, mutta mä pelkään sitä, että aika ei riitä rakkaiden kanssa olemiseen. Perhe on siis ollut mulle aina numero ykkönen.




Mulla on ollut viime ajat ihan sellainen olo, että tää elämä nyt vaan vie mua kuin märkää rättiä ihan mihin tahansa suuntaan se haluaa, enkä mä pysty vaikuttamaan asiaan millään tavalla. Pelkään, että mä menetän sen kaiken, mitä mä olen elämältäni toivonut ja haaveillut. Ja mä en mitenkään pysty tähän vaikuttamaan. Mun on vain hyväksyttävä se, mikä lopulta tapahtuu. Enää ei riitä omat haluamiset, toivomiset ei rukoilut eikä anelut. Elämä vaan tekee miten se on päättänyt. Mä olen uskonut aina, että meillä kaikilla on kohtalo, oma polku jota kulkea, mut mites sitten kun se polku näyttäiskin menevän ihan päin mäntyjä eikä ollenkaan sinne ihanalle auringonlaskuiselle rannalle. Mun on siis vissiin kiivettävä vaan sit sinne männyn latvaan ja miettiä sit mitä tehdä, niinkö? Vai voinko mä jättää kiipeämättä ja vaan jäädä siihen juurten päälle tepastelemaan? Eipä sekään kovin hyvältä vaihtoehdolta kuulosta. Pyöriä nyt siinä muhkuraisella alustalla pääsemättä mihinkään. Tai mitäs jos ne juuret tarraa suhun niin lujaa kiinni, ettet todellakaan pääse siitä enää mihinkään suuntaan, et auringonlaskuun tai männynlatvaan? Onko siinä sit vain juurruttava niitten juurien kanssa ja hyväksyttävä se tosiasia, että elämä voi olla perseestä?

Kuten tiedätte, mä en ole matkustellut juur yhtään, sillä lapsena tehtyä Turkin matkaa ei nyt kamalasti voi mukaan edes laskea, kun muistikuvat sieltä on vain täydellisen makuiset persikat ja rantaralli, jota siis harrastin ihan yksinäni. Siltikin mulla on sellainen hassu olo, että haluaisin päästä pois tästä kaikesta muihin maisemiin. Auttaisiko se sit jotain johonkin? No varmaan ainakin siihen matkustelun himoitukseen, mutta ei näihin ajatuksiin, ei tähän mihin en pysty vaikuttamaan..ei varmaan mihinkään mihin oikeasti haluaisin selvyyttä. Auttaisiko yksinolo, paikan vaihdos tai mikä tahansa tähän olotilaan? En tiedä. Yksinpähkäily ei nyt ainakaan pitkälle johda, kun ei silti voi tietää huomisesta, mutta jos suunnittelisikin itselleen suunnitelmat B:n ja C:n, ihan vaan varmuuden vuoksi. Jos tää polku A:n kulkeminen ei toimi, vaikka kuinka haluaisi, niin sitten voisikin valita B:stä ja C:stä tai kokeilla niiden variaatiota. Jos olisi varasuunnitelmat, niin olisi tässä helpompi olla nyt? Varustautuisin kaikkiin vaihtoehtoihin ja sen mukaan sitten hyppelisin polkuja pitkin. Toimisiko se? Jos tekisikin ihan täyskäännöksen koko elämälle? Lähtiskin kävelemään sit ihan vastakkaiseen suuntaan, ei menneisyyteen vaan vastakkaiseen suuntaan edelliselle suunnitelmalle. Ei enää työskentelis, eristäysyis maailmasta ja vaan menis sen elämän heittelemänä. Ööö... kiitos ei. Mä en oikeastaan haluaisi mitään muuta kuin olla onnellinen. Onko se liikaa vaadittua?


Eikai sillä niin väliä lopulta ole, missä sitä on ja kenen kanssa, jos on vain onnellinen. Mutta jos ne kaikki, mitä sulla on nyt tekee sut onnelliseks, mutta elämä vaan työntää mua vasemmalle?  Voisko joku hyvä haltijatar nyt vaan tulla ja kertoa mulle mitä pitäis tehdä. Todellista toiveajattelua... Eihän kukaan oikeasti voi kertoa, miten pitää elää omaa elämäänsä kuin jokainen meistä itse. Tällä hetkellä musta vaan tuntuu, et mä olen niin totaalisen hukassa kaiken kanssa. Opiskelut, työt, ikä, kaikki asiat. Mua hermostuttaa tällä hetkellä jopa niinkin pieni asia kuin auton katsastaminen. Mulla on jotenkin sellainen kutina, ettei se mene siitä läpi ja sit joutuukin pähkäilemään kaikkea sen tuomaa murhetta. Mulla on todellakin tällä hetkellä liikaa asioita päässä, enkä tunnu saavan näihin mitään selkoa. Vitsit et on taas kiva olla minä. Ihmisillä on paljon vaikeampiakin asioita hoidettavana ja mä teen omistani harmaita hiuksia.


Kiitos siis taas ikäkriisi sulle ja muillekin inhottaville asioille, kun tällaisen hermoromahduksen aiheutatte. Pahoittelut teille tästä erittäin sekavasta ajatusten virrasta, mutta musta ei oikeastaan irtoa tänään mitään parempaa. Voitteko kuvitella, en jaksa edes innostua jo tänään postiin tulleesta prettyn paketista. Nopeaa oli toiminta! Mutta silti, nyt ei vaan jaksa innostua. Päätäkin taas juilii niin inhottavasti. Ajattelin kuitenkin mennä salille repimään itseni ihan naatiksi, tyhjentämään ajatukset juoksumatolle ja työnnän prässillä niin kovaa, että ajatukset halkeaa. Tekis mieli tehdä katoamistemppu koko maailmasta. Kiitos ja anteeksi!