Viikonloppu meni niin kamalassa hujauksessa, että postailukin jäi siinä ohessa sitten ihan huomiotta. Lauantai päivä kun vierähti ihan kokonaan PartyLite esittelyjen parissa ja illalla sitten väsyneenä tuijoteltiin leffaa, joten en vaan jaksanut alkaa kirjottelemaan mitään. Ja pääkin tosiaan löi ihan tyhjää. Eilisen piti olla suursiivouspäivä, mutta jotenkin aika humahti käsistä eikä saatu sitäkään tehtyä. Jotain minisiivousta onneksi sain aikaseksi. On tää kummaa. Aika vaan katoaa. Ja niin tää maanantai iski taas vasten kasvoja sellaisella rytinällä, että mä en meinaa pysyä mukana. Väsymys siis painaa. Huomaa kyllä, jos viikonloppuna ei saa ladattua akkujaan tarpeeksi. Mä vietin taas sellasta liskodiskoa viime yönä, et meinasin kahen aikaan repiä pelihousuni. Suututtaa vaan niin kovin, kun uni ei tule. Niksu kärsi selkeästi samoista vaivoista, kun siirtyi yöllä sohvalle parempien unien toivossa. Taisin mäkin häiritä hänen uniaan omalla levottomuudella. Muutaman tunnin yöunien jälkeen voin kertoa, että näytän todella pelottavalta jopa omasta mielestäni ja mun päässä ei pyöri oikeastaan mikään muu kuin nukkuminen, peitto ja tyyny. Päikkärit houkuttelis tänään enemmän kuin aikoihin, mutta onneksi tallille meno estää sen. Mun päikkärit kun ei koskaan ole mitään torkkuja, vaan ne venähtää aina parituntisiksi ja sit yöunet on taatusti taas kaikonneet. Mä olen siis vieroittautunut niistä, kun ennempää mun oli aina pakko vetää päikkärit.

Viime viikko liikuntojen suhteen oli vissiin ihan ok. Salilla tulee nykyisin helposti vietettyä paljon enemmän aikaa, kun äiti on mukana. Silloin kun kävin yksinäni, tein treenin todella reippaasti ja robottimaisesti, mutta nykyisin saatan välillä tehdä vähän muitakin liikkeitä mulle tehdyn ohjelman välissä. Mun mielestä mun ohjelmasta kuitenkin puuttuu muutamia oleellisia kehonosia ja niitä sit teen aina silloin tällöin. Mut salitreeni on nykyisin niin paljon kivempaa, kun on kaveri mukana. Se ei tunnu enää niin  pakolliselta vaan olen oppinut hieman jopa nauttimaan siitä. Hihkun myös ilosta aina juoksumatolla lämmittelyn jälkeen. Joka kerta jaksan juosta pidempään ja hengästyn vähemmän. Ehkä keväällä lumien sulettua jaksankin sitten vetää meidän perus 6km lenkin kokonaan juosten :) Ainakin tavoitteena on. Mutta tässä se listaus taas.




Ma: Tallityöt 1h 30min, kävelylenkki 30min
Ti: Kävelylenkki 30min
Ke: Salitreeni 1h 15min, kävelylenkki 30min
To: Salitreeni 1h 45min
Pe: Salitreeni 1h 45min
La: Aamukävelylenkki 30min
Su: Iltalenkki 20min


Mitäs olette mieltä? Ratsastamassa en viime viikolla käynyt ollenkaan, kun oli niin kamalan kylmä. Mun varpaat olis siitä pakkasesta varmaan irronneet. Talli kaipasi kuitenkin enemmän huolenpitoa, joten käytin aikani kunnon siivoukseen ja ruokasäkkien yms siirtelyyn. Tulipahan sekin tehtyä :)

Mä pohdiskelin eilen illalla tätä mun urheilemista ja tiedättekö, mulle tuli huoli. Mä tiedostan itsessäni sen, että olen tyhmän malttamaton ja kun tuloksia ei näy, niin turhaudun siihen helposti. Mä pelkään, että jos en näe niitä kaipaamiani tuloksia, että multa loppuu into. Mä myös tiedän, että tää kaikki lähtee tosiaan itsestä eikä kukaan muu oikeasti pysty mua saamaan parempaan kuntoon kuin minä itse, mutta miksi tää kaikki ei vois tapahtua vaikka viikossa ;) Tiedetään, että tää tarttee pitkää selkärankaa ja aikaa, mutta mitäs jos sellaisesta on vähän pulaa. Onneksi mulla on tällä hetkellä äiti tsemppaamassa mukana, mutta miten saisin maltettua oman mieleni?



Mä olen ihan tietoisesti jättänyt vaa'alla käymisen kokonaan pois, koska siitä näkyvä tulos vaikuttaa muhun henkisesti liian kovaa. Rehellisesti sanottuna mä en ole käynyt vaa'alla yli vuoteen enkä halua siihen noustakaan. Mä oikeastaan pelkään koko vekotinta. Jos olette lukeneet mun painohistoria- postauksen, niin uskotte varmaan mistä pelko juontuu? Mä edelleenkin pelkään sitä, että vaakaan pamahtaa sellaiset lukemat, että näyttö lopulta pamahtaa rikki. Vaikka tiedän, ettei se varmasti voi tällä hetkellä edes näyttää sellaisia lukemia, jos mulla farkuista mahtuu jalkaan kuitenkin koko 28" eikä se 33" kuten silloin isoina aikoinani. Siltikin mä olen mielestäni edelleen "se iso tyttö". Vaaka on siis mulle paha vihollinen ja päätin, etten edes käy katsomassa sen tuloksia vaan yritän katsoa peilistä sitä lopullista näkymää. Mun silmät kyllä edelleen näkee vissiin ihan realistisesti vaikka mieli kertookin muuta. Mutta siis pointtini kuitenkin yritti olla se, että miten saan vaan maltettua mieleni, kun näitä tuloksia ei tosiaan saada hetkessä taiottua? Tyhmä mieli, kun pitää olla niin malttamaton. Mistä te ammennatte itselleni sitä motivaatiota ja malttia? Hyvän neuvot vaan jakoon! :)

Olihan taas kerran tarpeeks sekava monipuolinen postaus? Mä osaan kyllä todella hyvin puhua aiheesta ja varsinkin sen vierestä :D Ja niin, maanantai ei kyllä ole mun päivä. Ei siis muuta kuin ihanaa sellaista teille ♥