Aamulla kello pärähti soimaan viideltä. Nousin tapani mukaan välittömästi ylös ja suunnistin silmät puoli ummessa vessaan. Räpsäytin valot päälle ja hieroin unihiekkoja pois silmistä. Istuuduin pöntölle ja nojailin käsiini. Olin viittä vaille nukahtamassa uudelleen. Nousin ja kävin kasvojen hoitoon. Katsoin ensimmäisen kerran peiliin. Säikähdys! Olin ihan satavarma, että takanani seisoi joku tumma hahmo. Katsoin vielä taakseni, mutta ovihan se siinä. Pyörittelin itselleni päätä ja hymähdin mielikuvitukselleni. Senkin! Jatkoin aamutoimia ja menin pukemaan vaatteet päälle. Yks kaks tuli liian hiljaista. Ei kuulunut Niksun hengitystä eikä Tarestakaan lähtenyt pienintäkään inahdusta. Kylmät väreet puistattivat kehoani. Oli pakko mennä housut puolikintuissa katsomaan makuuhuoneeseen. Siellä ne nukkuivat molemmat ihan rauhallisesti vailla huolia. Vaatteet päälle ja meikkaamaan.

Mulla oli koko ajan tunne, että joku oli takanani. Peilistä kurkki takaisin vain todella väsyneet kasvot, eikä ketään muuta ollut hereillä. Silti selkäpiitäni karmi koko ajan. Join aamuteen ja otin vitamiinit. Sitten oli taas pakko kurkata nurkan taakse eteiseen, ihan kuin siellä olisi seisonut joku. Pöh, tyhmä minä. Vähäinen valaistus saa vain mieleni vilkkaaksi. Vetäisin vielä lasillisen vettä ja laitoin eväät laukkuun. Olin valmis.

Ulkovaatteet päälle ja Taren kanssa aamulenkille. Eihän se meinannut taaskaan tulla pedistään, joten kävin nostamassa peiton pois päältä ja hihkaisin ulos. Hitaasti venytellen sekin sitten jaksoi raahautua eteiseen. Odotteli mun kenkienlaittoa ja sitten mentiin. Ensimmäisenä ovelta paiskautuu vasten kasvoja kylmän kirpeä ilma. Vedän kaulahuivia korkeammalle ja lähden kävelemään. Iiiik! Taas näin tumman hahmon. Tällä kertaa sivusilmällä ja olin varma, että se seisoi naapurin ovella. Kunnon katsomisella siellä ei kyllä ollut mitään. Hyi mikä tunne mut valtasi. Käppäiltiin Taren kanssa normaalia nopeammin.

Täysin hiljaista. Kuulin vain Taren tassujen sipsutusta ja omista kengistä lähtevää rohinaa. Missä kaikki muut aamulenkkeilijät olivat? Normaalisti näen kaksi samaa lenkkeilijää joka aamu, tänään ei ketään. Ei töihin lähteviä, ei mitään eloa missään. Tuli todella pelottava olo. Olin ihan varma, että joku kulkee koko ajan kannoillani. Jouduin kurkkimaan vähän väliä olkani yli. Pelkkä pimeys oli seuranani. Ihan kuin kotiseutuni olisi autioitunut. Katuvalotkaan eivät loistaneet niin kirkkaasti kuin normaalisti. Tunnelma oli todella pelottava ja hyinen. Oli ihan epätodellinen olo. Ihan kuin olisin herännyt väärään aikakauteen.


Läheisellä pihalla oli jätelava. Sen ympärille oli vedetty huomioteippiä. Ihan kuin joku olisi kurkkinut sen takaa. Yks kaks hiljaisuuden rikkoo jätelavasta lähtevä pieni kolina. Ihan kuin sitä olisi joku kolistellut, tai sitten oksa osuu siihen aivan liian taisella tahdilla. Mutta eihän pihalla juurikaan tuullut. Tarekin pysähtyi katsomaan lavaa. karvat nousivat niskasta hitusen pystyyn ja sitten en enää pystynyt pidättelemään itseäni. Mun oli pakko juosta takaisin kotiin. Pelko voitti. Käännyin vielä kotiovella varmistamaan, ettei ketään ole seurannut. Olo oli todella kummallinen. Ihan kuin joku vahtisi koko ajan tekemisiäni. Päästin Taren takaisin nukkumaan ja nappasin laukun kainaloon. Oli aika suunnata töihin. 

Ajelin normaalia reittiä töihin, kuten joka ikinen aamu teen. Kuitenkin matka oli tällä kertaa erilainen. Taustapeilistä katsoessani sain uuden sydärin. Olin niin varma, että joku istui takapenkillä. Hyvä etten kurvannut samalla ojaan, kun säikähdin niin tuhottomasti. Oli pakko vielä katsoa kunnolla, ettei siellä ollut ketään. Olin todellakin normaalia valpaampana koko matkan. Eikä pelotus loppunut siihen. Näin vähän väliä hahmoja seisomassa ojan vieressä tai puiden alla. Aloin jo pahasti epäilemään omaa mielenterveyttäni. Nytkö mä sit sekosin? Rauhoittelin kuitenkin mieltäni, että mielikuvitkseni se taas vaan kiusaa mua. Olen aina ollut ihan liian herkkis sillä alueella. Pöljä minä vielä katselen kauhuleffoja ja näen niistä painajaisia aina seuraavan viikon. Pelko on kyllä jännä asia.


Onneksi kuitenkin töihin saapuessa pelko kaikkosi ja pääsin jatkamaan töitä ilman tummien hahmojen seuraa. En tiedä olinki nähnyt yöllä sitten painajaisia ja mielikuvistus sitten jatkoi unta vielä valveilla vai mikä oli. En kyllä toisaalta yhtään ihmettele, kun mut pystyy säikyttämään ihan vain kävelemällä mun viereen. Oon oikeesti tosi säikky. Ja olen todellakin ihan hirmuinen pelkuripussi. Mä aikoinaan pelkäsin ihan hirmuisesti muutta kerrostalosta rivariin, kun joku voi katsoa suoraan ikkunasta sisälle. Nyt oli enää yksi ovi esteenä sisäänpääsyllekin. Kerrostalossa kuitenkin vähintään se kaksi. Onneksi pelko kuitenkin haihtui nopeasti, enkä enää ole pelännyt asua maantasalla. Mietin vain, että miten ihmeessä omaa pelkokerrointa pystyisi kasvattamaan? Mä pelkään niin monia asioita, eniten niitä mitä en voi nähdä, joten onko tähän mitään apukeinoa? Ikä karaistaa vai pitääkö mun tuijottaa kauhuleffoja niin monta putkeen, ettei enää tunnu missään? En todella tiedä. Välillä huvittaa oma mielikuvituksen vilkkaus, mutta toisinaan se saa mulle aikaiseksi harmaita hiuksia.

Onko kukaan teistä yhtä pelkuripussi? :D