Oi voi, mulla vähän jomottelee päätä ja silmätkin ovat turvoksissa. Ehei, mitä te oikein kuvittelitte? En mä ole ottanut mitään miestä väkevämpää, vaikka tämäkin olotila on itseaiheutettua. Mä meinaan katsoin eilen elokuvan The Fault in our Stars - Tähtiin kirjoitettu virhe. Moni oli etukäteen varoitellut, että tämä on yksi murheellisimmista ja itkettävimmistä elokuvista ikinä. Mitä se tietää, kun elokuvaa alkaa katsomaan yksi muutenkin maailman herkkiksimmistä tyypeistä? No sitä itkua...ja paljon. Niin paljon, että oma mieskin jo huolestuu, että olenko kunnossa. Elokuvan loputtuakin mua itketti. Se osui meinaan syvälle sisimpään ja pisti pohtimaan asioita. Viime yö menikin sen takia vähän vähemmillä unilla, havahduin vähän väliä isoihin ajatuksiin.


Elokuva oli mielestäni todella hyvä. Okei, olihan siinäkin muutamia kohtauksia ja näyttelijöiden suorituksia, mitkä eivät kolahtaneet itseeni täysillä, mutta kokonaisuutena mahtava! Niksu katseli välillä sivusilmällä ja häntä ärsytti ne kliseet, joita leffassa oli paljon, mutta tällaiseen ikuiseen romantikkoon ne upposi ihanasti. Mun on todellakin pakko saada tästä se kirja. Kirjat kun ovat monesti vielä parempia. En haluaisi spoilata ketään teistä kertomalla liikaa elokuvasta, jos olette sen vielä jossain vaiheessa katsomassa, mutta tämä hieman erilainen rakkaustarina sai todellakin pohtimaan elämää. Mä olen yrittänyt saada yön aikana ajatuksiini selkoa, mutta en tiedä olenko vieläkään toipunut elokuvasta täysin. Siis oikeasti, tää tärähti kympillä mun sydämeen ja aivokoppaani. Ajatukset ovat pyörineet illasta asti ympyrää päässäni ja mulla on vieläkin haikea mieli. Elokuvassa isossa roolissa on syöpä, kaksi teiniä sekä tunteet, näin pikaisesti tiivistettynä. Kuten sanoin, en tahtoisi liikaa kertoa, etten pilaa teidän katseluakertaanne. Joten pahoittelut jo valmiiksi, jos saatte täältä liikaa ennakkotietoa!

Mutta se mitä jäin elokuvan jälkeen miettimään, on ne kaikki tunteet mitä siinä käytiin läpi. Se epäoikeudenmukaisuus, mitä elämä on täynnä. Kipu ja mitä kipu on. Menettämisen tuska. Voi apua, mua alkaa taas itkettää, ihan vain nää ajatukset. En tiedä onko tää ihan paras hetki kirjoittaa aiheesta, sillä en ole saanut tarpeeksi etäisyyttä vielä asiaan, mutta en saa elokuvaa ja näitä asioita pois mielestäni. Pakko siis vähän päästä purkamaan ajatuksia pois päästäni. Jos siis mennään liian syvällisiin asioihin, niin skippaa suosiolla alas ja kurkkaa, josko olisitkin voittanut arvonnassa sittenkin. Jouduin pari voittoa arpomaan uudelleen, kun alkuperäiset voittajat eivät ottaneet yhteyttä.





Mä en pelkää omaa kuolemaani, se on väistämättä meillä kaikilla kuitenkin jossain vaiheessa edessämme. Toivon tietysti, että saisin elää kohtuu pitkän ja onnellisen elämän. Mutta se mitä mä todella pelkään, on jonkun läheisen menettäminen. En tiedä miten tulisin koskaan kestämään sen. Elokuvassa syöpää sairastava tyttö kertoi, että aina sairaalaan joutuessa häneltä oli kysytty, miten suuri kipu hänellä on asteikolla 1-10. Pahimillaan hän oli vastannut 9, vaikka lääkärin mielestä tilanne olisi vaatinut jo sen kympin. Tyttö kuulemma halusi säästellä sitä, sillä tiesi että kymppikin tulisi joskus vastaan ja niinhän se tuli. Kymppi on varmasti mullakin sama, eli rakkaansa menettämisen tuska. Se on kipu, joka sattuu niin paljon, ettei pysty edes kuvittelemaankaan. Ja se on kipu, se on asia, mitä mä pelkään maailmassa oikeasti eniten. Mä en tiedä selviäisinkö mä sellaisesta, vaikka pakkohan se varmaan olisi.

Elämän epäoikeudenmukaisuus on myös niin väärin, mutta sillehän me emme voi tehdä mitään. Vaikka kuinka haluaisimme poistaa maailmasta taudit, nälänhädän ja kaikki pienemmätkin murheet, me emme vain voi tehdä sitä. Se vain on karua elämää. Välillä liiankin karua. Monesti miettii, miksi joku toinen saa harteilleen enemmän murheita kuin toinen? Miksi toinen sairastuu vakavaan tautiin, kun toista ei taas eläessään ole vaivannut mikään? Miksi kysymyksiä on niin paljon ja ne ovat vielä niitä kysymyksiä, mihin emme koskaan taida saada vastauksia. Äiti on aina sanonut, että jokaiselle meille annetaan sen verran murhetta mitä kukin meistä jaksaa kantaa. Tavallaan lohduttava lause, mutta kuitenkin siinä murheen keskellä tulee miettineeksi, että jaksanko mä tätä todella. Tottahan se on, toiset menee rikki herkemmin kuin toiset. Toiset jaksaa kantaa murhetta enemmän kuin toiset. Se ei silti poista sitä, että on epäreilua, kun toiset joutuvat kärsimään toisiaan enemmän.

Mä olen äärimmäisen tunteikas ihminen. Mä todella elän enemmän tunteista kuin järjestä. Oli oikeastaan tilanne mikä hyvänsä, mä teen asiat aina tunnepohjalta, mikä ei välttämättä aina ole paras mahdollinen asia. Mutta silti mä olen sitä mieltä, että mieluummin tunteilen liikaa kuin liian vähän. Senkin takia varmasti elokuva upposi muhun niin kovaa. Mä eläydyin, mä tunsin itse ne kaikki tunteet mitä siinä käytiin läpi, mä todella itkin sitä kivun tunnetta, joka elokuvassa oli. Se tunne on se, mikä mulla tällä hetkellä on mielessäni vahvasti. Onhan tää nyt vähän hassua, että tyyppi on herkkänä jonkun elokuvan takia, mutta tällainen mä vain olen. Jos mä itken jo ihan vaan Emmerdaleja katsoessakin :D

Äsh, tiedättekö kun mulla risteilee asiat päässä, enkä saa niitä sanotuksi juuri niin kuin tahtoisin. Ehkä se pääjuttu mitä halusin kuitenkin tässä sanoa, että jokainen hetki oikeasti tulisi elää täysillä. Jokainen hetki tulisi elää kuin se olisi viimeinen. Älä jätä sanomatta asioita, jota voisit myöhemmin katua. Muista kertoa rakkaimmillesi, kuinka rakkaita he ovat. Muista sanoa "Rakastan sinua", sitä ei voi koskaan sanoa liikaa. Koskaan emme tiedä, mikä on se meidän viimeinen hetki. Tästä me Niksun kanssa puhuttiinkin vielä ennen nukkumaan käyntiä. Mikä olisi paras tapa kuolla? Aika rankka sänkykeskustelu, juuri ennen nukkumaan menoa vielä. Kaikkein ihanteellisin tietysti olisi se omassa sängyssä pois nukkuminen, mutta mielellään niin, että lähdön tietäisi tulevan. Mä meinaan haluaisin ehtiä sanomaan kaikille hyvästi ennen lähtöäni. Haluaisin antaa viimeiset halit ja kertoa rakastavani. Se, että toinen varmasti tiesi olleensa mulle rakas. Muistetaan tehdä sitä siis jo nyt, koska koskaan ei voi tietää, milloin se voi olla viimeinen kerta.


Kuten sanoin, mun olisi ehkä pitänyt muutama päivä antaa aiheen vain olla, että olisi osannut katsoa sitä vähän eri silmin, sillä nyt vielä olen herkkisfiiliksellä. Leffa oli siis ihan mahtava ja suosittelen kyllä katsomaan. Varautukaa kuitenkin nenäliinojen kera, mulla oli hupparin hihat meinaan ihan litimärät :D


Ja siis, harmillisesti pari voittajaa synttäriviikon arvonnoissa ei ottanut minuun yhteyttä viikon määräajan sisällä ja näin ollen kaksi voittoa arvottiin uudelleen.

TitiMadam arvonnan bambi-setti arpoutui tällä kertaa:


Ja Rimmel-luomivärejä kolmen setti meni:


Olettehan -minttu ja -Heli Niemi- minuun yhteydessä mahdollisimman pian (kuitenkin teillekin annan sen viikon ilmoittautumisaikaa), että saadaan kaikki palkinnot vielä tällä viikolla postiin. Eli jos olette murehtineet, missä palkinto viipyy, niin tässä syy. Eli yhteystiedot osoitteeseen myfantazya (a) gmail . com
Onnea teille :)


Nyt mä yritän alkaa kasailemaan itseäni taas normaaliksi tästä tunneryöpystä :D Oletteko te muuten nähneet jo leffan? Mitä te tykkäsitte?