Muistan sen vieläkin kuin eilisen, Tare ensikertaa käsissäni. Hirmuinen rakkaus valtasi sydämeni tuon pienen rääpäleen tuhistessa sylissäni. Seuraavat viisi viikkoa tuntui ikuisuudelta saada koira kotiin. Ajatella, mä olin itsekin silloin ihan kakara. Olin pyytänyt äidiltäni ja isäpuoleltani lupaa hommata koiran jo pienen ikuisuuden ja viimein kun olin saanut heidät vakuutettua, että hoidan koiran ihan itse, oli aika löytää se oma rakas. Ja niinhän se löytyi. Ensimmäisen kerran kävin paikalla veljeni kanssa. En muista oliko Skeit matkassa mukana, mutta veikka mut sinne vei. Ostopäätös tuli heti ja kääpiöpinseri olisi muuttamassa meille luovutusikäisenä.
Viimein tuli päivä jolloin saataisi hakea pentu kotiin, lähdettiin äidin kanssa kaksin matkaan. Olin ihan onneni kukkuloilla. Viimein, pitkään toivomani karvakasa oli sylissäni. Kotimatkalla mietittiin nimiä ja kennelnimestä Taapero tuli sitten tuttavallisimmin TARE <3



Tare oli mun silmäterä. Se valloitti monen muunkin sydämen veikeällä katseellaan. Mun oma rakas karvavauva. Me oltiin siitä lähtien ihan erottamattomat. Tare on kulkenut mun mukana joka paikassa. Me mentiin pyörällä, junalla, bussilla ja lopulta autolla kun ajokortin sain. Se ei pelännyt mitään. Aina valmiina matkaan mihin vain. Ihmiset eivät voineet muuta kuin hymyillä, sillä Tare matkusti monesti pitkillä matkoilla mun mukana repussa. Sieltä se kurkki maailmaa. Pienenä se mahtui vielä niin paljon paremmin sinne.

Harmillisesti meillä oli kyllä paljon huoliakin tuosta pienokaisesta. Sillä oli nuorena kovasti allergisia oireita. Silmänympärykset monesti ilman karvaa, tassunpohjat tihuttivat verta, nokkosrokkoa iho täynnä. Vielä tähänkään päivään mennessä emme tiedä mikä moisia Tarelle aiheutti, mutta nyt täällä maalla asuessa on oireet hävinneet. Keväisin oli aina pahinta, mutta viimeisinä vuosina ei ole ollut mitään. Ja voi sen kerran kun luultiin, että nyt Tare kuolee. Kuten sanoin, Tare kulki mun mukana joka paikassa, niin myös hevostalleilla. Eihän tuo rääpäle niitä polleja pelännyt, komensi ennemminkin ja samalla osasi pysyä poissa jaloista. Kuitenkin joku oli kerännyt kengityksen jälkiltä roskat huonosti pois ja Tare sitten vetäisi pari isoa kavion palaa huiviinsa. Nehän eivät sitten pienen pojan mahassa sulaneetkaan. Tare oksenteli pahasti ja oli kovin voimaton. Onneksi se sai piikikkäät palat kuitenkin oksennettua ulos ja hätä oli ohi. Me äidin kanssa syötettiin sille velliä ja hoivattiin yötä päivää. Mun rakas karvapallero oli kunnossa.

Kaksitoista vuotta ollaan oltu yhdessä, tai no siis kohta. Tare on jakanut mun kanssa ilot ja surut ja voi miten tärkeä tuo karvalapseni onkaan. Tällä hetkellä arvostan jokaista yhteistä hetkeämme paljon aiempaa enemmän. Jokainen hetki on korvaamaton ja arvokas. Ikäähän alkaa jo kuitenkin olla, eikä koskaan tiedä mikä hetki on viimeinen. Tare on selkeästi alkanut vanhentua. Sen kuulo on heikentynyt, mutta muuten siinä on virtaa kuin pienessä kylässä. Iltaisin leikitään rotan kanssa pitkät tovit ja vingutaan, jos me ei huomata. Lääkärissä käytiin myös hetki sitten, sillä olin ihan varma, että löysin Tarelta kasvaimen. Onneksi se ei ollut sitä, vaan ihan normaalia poikakoirien vanhuuskasvua. Muuten lääkäri oli sitä mieltä, että Tare on oikein hyvävointinen.

Ja tässä sitä ollaan, tänään vietetty Taren synttäreitä. Tein herkkuruoan, on oltu pihalla ja nyt sitten tässä samalla heittelen sille rottaa, kun tuossa vieressä vinkuu.





Nyt me lähdetään vielä iltalenkille ja sitten käperrytään yhdessä sohvalle. Mun rakas karvalapsi <3