Ihanainen Noora laittoi jokunen aika sitten pienen haasteen eteenpäin. Mun mielestä tää haaste oli ihana hetki palata hetkeksti ajassa taaksepäin.

Mulla ei ollut mitään hajua mitä vastaan voisi tulla ja tämä #tbt osui suoraan sydämeen. Tuli oikein murhe.


Ensimmäinen tunne kuvaa katsoessa oli suru ja murhe. Sitten tuli ikävä. Ja sitten hymy. Miten paljon veljen ja Skeitin Jade-koira toi rakkautta meille kaikille.  Tuo ihanan hellä ja rakastava koira oli niin upea, ettei sanat riitä kuvaamaan sitä. Se suojeli rakkaitaan täysillä ja oli aina valmis mihin vain. Muistan vieläkin, kun Jade oli pentu ja sain käyttää sitä koulun jälkeen ulkona. Olin toivonut omaa koiraa vaikka kuinka ja kauan, joten Jade oli mulle tavallaan sitä, olihan se mun veljen ja Skeitin hauva. Hih, sekin kun Niksun kanssa alettiin seurustelemaan ja Jade katsoi Niksua kulmien alta, että kukas sä oikein olet. Ei Niksulle ollut noin vain oikeutta silittää ja Jade piti omaa etäisyyttä häneen. Mutta sitten ajan kanssa Niksustakin tuli tuttu ja silityksiä pyydettiin. Niksukin on muistellut monta kertaa Jaden lähdön jälkeen tätä, miten se sitten hyväksyi Niksun porukkaan. Ja miten Niksu onkaan kehunut Jadea. Miksikäs ei, se oli niin upea koira. Okei, en oikein pysty jaksamaan, itkettää.

Siitä on kohta kolme vuotta, kun Jaden oli aika lähteä sateenkaarisillalle. Tein silloin runon niin tuolle rakkaalle karvaturrille, kuin koko heidän perheelle.


Ikävä on edelleen kova, mutta oli silti ihana tämän kuvan myötä palata hetkeksi niihin aikoihin, kun Jade oli läsnä. Rapsutukset sinne sateenkaarisillalle. Olet edelleen meidän mielessä Jade <3