Voi mitä kiirettä on taas pidellyt! Eilen sain juosta pää kolmantena jalkana heti aamusta asti. Onneksi illalla pääsin hetkeksi hengähtämään äiteelle saunoen. Oma kun on edelleen vaiheessa. Onneksi se alkaa kyllä muistuttamaan kylppäriä jo todella vahvasti, mutta tehtävää on silti vielä paljon. Josko nyt viikonloppuna sen vihdoin saisi kokonaan valmiiksi. Remonttiin liittyen johtui eilinen kiireenikin. Mä menin suoraan töistä rautakauppaan palloilemaan ja tutkimaan suihkuhanoja. No on niissä kyllä melkoinen hintahaarukka. Halvimmat saa hitusen alle satasella, just ne sellaiset vuodelta nakki ja muussi näköiset, ja kalleimmat sit lähenteli 500 euroa. Mikä niissä muka on sit niin ihmeellistä? No, meidän rahkeet eivät riitä moisiin kalleuksiin, joten otin jotain sieltä vähän alemmasta hintaluokasta ja ihan hyvä vaihtoehto löytyikin. Ei se mitä aluksi suunniteltiin, mutta hyvä tämäkin. Mutta taisin mä kyllä olla näky K-Raudan työntekijöille. Napsin siellä kuvia hanoista ja räpläsin puhelinta. Pitihän Niksukin pitää tietoisena mamman hanavalinnoista. On se kätsää, kun puhelimella saa välitettyä toisellekin kuvaa :) Hana tuli ostettua ja sit taas kiirehtimään paikasta toiseen. Ihan heikotti.

Mä olenkin viime aikoina huomannut omassa jaksamisessa hieman muutoksia. Kirjoitinkin tästä vähäsen maanantain "viikon liikunnat"-postaukseen. Eilisen kiireen vuoksi jäin miettimään asiaa vielä tarkemmin. Juttelin äidin kanssa saunassakin muutaman lauseen tästä. Mä olen tainnut olla hitusen stressaantunut ja jotenkin möllöttävä. Siis en sillee pahasti, mutta huomaan omassa olemuksessa tietynlaisen huolen. Jotenkin pelkään koko ajan, että mikään asia ei menisi kunnolla putkeen. Sellainen kunnon pessimisti, joka ei normaalisti ole minua. Sanoisin kuitenkin enemmän olevani optimisti. Voihan toki olla, että nämä ajatukset mun päähäni on tuonut tämä meidän "jokaisella tavalla vaikeimman kautta"-kylppäri remontti. Jotenkin odotan vain koko ajan sitä, että joku tulee sanomaan, että ei tuo tai tääkään asia nyt vaan onnistu tai vaaditaan sitä ja tätä lisää että onnistuu. Selitänköhän edes yhtään ymmärrettävästi? Olen koettanut olla positiivisin mielin. Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, eikä mikään niistä ole ylitsepääsemätön. Mutta silti. Olisikohan kuitenkin? Asiahan on varmasti niin, että olen itse nyt onnistunut jumittamaan ajatukseni väärälle tasolle ja siksi koko ajan pelkään pahinta, mutta miten tästä nyt sitten pääsisi yli?


Olen yrittänyt nauttia kaikista pikku jutuista. Toissapäinä pistin hippulat vinkumaan ja tyhjensin vaatehuoneesta kaikki kesävaatteet pois. Tuli hyvä mieli, kun sain ylimalkaisesti pursuavan vaatehuoneen taas siistiksi ja käyttökelpoiseksi. Hetken hyvän mielen vallassa oli kiva olla, kunnes taas huoli tuossa olkapäällä kolkutteli kajuuttaani, että kohta joku kuitenkin menee pieleen. Oli muuten todella ärsyttävä fiilis. Itse onnistuit pilaamaan hyvän fiiliksesi. Mutta miksi mä sit annoin huolen taltuttaa ilon? Mitä mä oikein stressaan? Vaikka kuinka yritän miettiä, että mikä mulla on hätänä ja mistä voisin stressata, en saa mitään järkevää päähäni. Ehkä se on vaan kaikkien asioiden summa tällä hetkellä. Pitäisi vaan nyt pystyä pysähtymään hetkeksi ja miettimään mitä mulla jo on. Kaikkihan on kuitenkin hyvin. Multa ei puutu mitään ja mulla on ihanat ihmiset ympärillä. Mutta kuitenkin stressaan ja murehdin.

Olen ahdistunut myös itsestäni. Keho ei toimi kuten haluaisin sen toimivan. Jaksaminen on koko ajan ihan nollassa. Äitikin huolestui eilen, kun meinasin saunan jälkeen nukahtaa seisaalleni. Mutta kun väsytti niin vietävästi. Kömminkin sänkyyn jo heti yhdeksän jälkeen. Ja silti tänään väsyttää kuin ei olisi nukkunut silmän räpäystäkään. Rasittavaa. Olisi kyllä kiva tietää, mikä mua näin uuvuttaa. Olen selitellyt itselleni tämän pimeyden tuovan tätä jaksamattomuutta, mutta joku muukin tässä varmaan on ohessa. Olenko asettanut itselleni sittenkin liian kovia tavoitteita ja siksi mikään ei tunnu onnistuvan enkä jaksa? Stressaan koko ajan siitä, miten syön. Stressaan siitä, etten urheile tarpeeksi kovasti. Lenkkeily ei riitä, koska sillä en näytä saavan haluttuja tuloksia tai sitten en tee sitäkään tarpeeksi. Stressaan jokaista aamuherästystä. Tiedän jo illalla, että aamulla väsyttää niin kamalasti, niin ahdistus alkaa. Nukunkohan oikeasti edes hyvin? Stressaan töiden jälkeistä vapaa-aikaa. Sitten pitäisi keretä sitä, tätä ja tuota. Terveellistä ruokaakin pitäisi jaksaa tehdä, mutta kun ei yhtään huvita saati jaksa. Salaattikaan ei enää maistu. Tuntuu, että vaikka mitä syöt ja miten terveellisesti hyvänsä, niin läski lisääntyy. Se se vasta stressaakin. Nyt tekisi todellakin mieli heittää hanskat tiskiin ja vaan olla, tekemättä yhtään mitään. Energia varastot vetää tällä hetkellä ihan viimeisiään, enkä tiedä mistä sitä saa lisää.


Tää tilanne taitaa aiheuttaa mulle harmaita hiuksia. Mä haluan jaksaa ja tehdä kaikkea. Olisi ihana lähteä juoksemaan ja vetää itsensä ihan henkihieveriin, mutta ensimmäiset kävelyaskeleetkin tuntuu niin painavilta. Ihan kuin joku olisi laittanut mulle painot jalkoihin. Sohva ja viltti tuntuu paljon paremmilta vaihtoehdoilta. Ja mä todellakin nukahdan heti, kun pistän pääni tyynyyn. En mä kyllä tarvi sitä tyynyäkään. Joka päivähän mä meinaan rattiinkin simahtaa. Mutta mä en haluaisi antaa itseni levähtää. Pakko jaksaa, kun kaikki muutkin jaksaa. Enhän mä voi ottaa löysästi, kun kaikki muutkin painavat hommia niska limassa. Taidan kuormittaa itseäni tällä ajatuksella entisestään, mutta mä en vaan jaksa hyväksyä tätä mun olotilaani. Yritän koko ajan ammentaa itselleni positiivisia ajatuksia vaikka mistä, mutta vaikeaa se on. Mitä mä turhaan stressaan. Kaikki menee kuitenkin miten niiden on tarkoitettu menevän. Tai niin ainakin haluan uskoa.

Samalla kuitenkin tiedostan sen, että tämä omanlainen liikkumattomuuskin voi aiheuttaa jaksamattomuutta. Mutta onko ihan ok ensin levähtää ja sitten aloittaa treenaaminen paremmilla energiavaroilla? Joka maanantai tänne liikuntapostausta väsäillessä, olen tuntenut itseni jotenkin huonoksi. En ole urheillut tarpeeksi. Muut jaksavat painaa ja viikossa näkyy viittäkin salipäivää. Mä en ole päässyt sinne kertaakaan. Joka päivä ajan salini ohi ja mietin, että sinne pitäisi mennä, mutta kuitenkin ajan ohi ja jään stressaamaan asiaa. Mun on vain helpompi toistaiseksi mennä vaan lenkille. En tiedä miksi musta tuntuu siltä, että jos menen salille, niin mulle ei jää aikaa muuhun. En todellakaan tiedä mistä olen saanut tällaisenkin fiksun ajatuksen päähäni. Onhan se joo ihanaa tulla kotiin aikasemmin ja lähteä lenkille, mutta eihän se kunnon salitreeniä voita kuitenkaan. Mä hoen itselleni koko ajan, että mun on mentävä salille ja sitä enemmän musta tuntuu, että kroppa pistää hanttiin. EI JAKSA on päällimmäinen olo. Vaikka samalla tiedän, että liikunnasta saa jaksamista, ei se jotenkaan tunnut nyt loogiselta. Ja sekään ei tunnu oikeutetulta, etten menisi salille vaan lepäisin. On mulla hei ongelmat :D


Jotakin tässä on nyt kuitenkin alettava tekemään.
Ensimmäinen asia, jonka ajattelin nyt tehdä, on vitamiinien hankkiminen. Onko kuin noloa myöntää, että vaikka kuinka monta kertaa olen teiltäkin kommenttia saanut, että syö vitamiineja ja kovasti olen uhonnut niiden ostamisella, niin siellä ne edelleen vaan kaupan hyllyllä ovat? Mitäköhän vitamiineja mun kannattaisi alkaa syömään? Jotain monivitamiini valmistetta vai ihan vaan C- ja D-vitskut? Mä olen näistä vähän pihalla. Mä kun en ole kauheesti vitskuja koskaan syönyt.
   Toinen asia mitä ajattelin tehdä, on todellakin LEPO! Vaikka kuinka haluaisinkin mennä koko ajan joka paikkaan pää kolmantena jalkana, on mun nyt otettava tauko. Eihän tästä muuten tule mitään. Remontti alkaa olla loppu suoralla ja kun se viimein on tehty valmiiksi, on pakko hengähtää. Tässä vaiheessa arvostaisin edes yhden päivän hengähdystä. Aamusta iltaan, ihan vaan olla. Mutta samalla pelkään etten osaa. Mieli on kuitenkin koko ajan tekemässä jotain. Pitäisi siivota, pestä pyykkiä, mennä ulkoilemaan, tehdä ruokaa ym. ym. ym. Eli levon lisäksi ajatukset nollille. Kuin tässä voi onnistua?
   Kolmas asia on stressaamisen vastustaminen. Mä olen tainnut aina olla melko herkkä stressaamaan, mutta nyt sitä on opeteltava vähentämään. Stressaaminen ei kuitenkaan auta mitään. Itselle vaan tulee isompi huoli ja ahdistus asioista. Asioilla on kuitenkin ollut tapana järjestyä.
   Neljäs asia on pienistäkin asioista nauttiminen. Nyt hetkeksi pitää antaa itselle aikaa olla tavoittelematta kuuta taivaalta ja nauttia niistä arjen pienistäkin asioista. Jos kerkeän lenkille, menen lenkille. Jos en kerkeä tai jaksa niin sitten otan vaikka kupin teetä ja luen lehtiä. Nautin siitä mihin sillä hetkellä kykenen.
   Ja viidentenä vielä, arvosta itseäsi. Tässä mulla on paljon vielä opeteltavaa.


En tiedä oliko tässä postauksessa juurikaan päätä taikka häntää, mutta piti päästä purkamaan ajatuksia. En mä kyllä tiedä onko nää mitenkään selkeitä ajatuksiakaan, kun olen tälläkin hetkellä ihan puoliunessa. Toivottavasti saitte edes jotain selvää sönkötyksestäni.

Jos teillä on jotain ultimaattisen hyviä vinkkeä energian saaminseen ja vinkkejä muutenkin jaksamiseen, niin kertokaa. Mä alan olla jo ihan maassa. Mut seuraava postaus on varmasti kevyempi.:) Positiivisuus luo lisää positiivisuutta, vai miten se meni?