Ajatuksia mielialasta ja treenaamisesta

torstaina, lokakuuta 22, 2015

*seuraa mielenpurkausta, skippaa jos ei innosta :P*

Hah! Salikynnys on siis ylitetty. Siihen menikin sitten oma aikansa. Pitkä sellainen. En vieläkään käsitä, mikä ihme sinne menossa tökki, mutta viime viikolla sinne itseni raahasin. Tai käsitän, mutta sen ylittäminen oli haastavaa. Äidin pienellä painostuksella avustuksella lopulta sain raahattua itseni takaisin hommiin. Itse salitreeniä emme vielä ole menneet tekemään, siis sellaista kunnon painoilla harjoittelua, vaan olemme tehneet nyt Kayla-treeniä. Se tuntui mukavammalta vaihtoehdolta näin alkuun. Ja voi pojat! Kyllä muuten tuntui. Siinä missä ennen kolme-neläsosaa meni vielä ihan kunnialla läpi, on nyt puolessa välissä jo ihan totaalinen kuolema. Lihakset kipeytyivät ensimmäisen treenin jälkeen niin pahasti, että istuutuminen teki järkyttävän pahaa. Ensimmäinen treeni oli siis oikeastaan pelkille jaloille ja sen kyllä tunsi. Kävelin kuin pökkelökintut konsanaan. Seuraava treeni olikin käsi/rinta sekä vatsa. Mulla poltteli vain käsissä, mutta saatoin nauraa äidille, joka löysi kadonneet vatsalihaksensa :D


Mutta ei käy kieltäminen, etteikö treeni ole tehnyt hyvää. Todella hyvää oikeasti. Joka ikinen kerta mä totean tämän saman ja silti jättäydyn treeneistä pois. Tyhmä kun olen. Tällä kertaa mulla oli kuitenkin ihan voimakas syykin, miksi treenaaminen jäi pois päivä järjestyksestä. Mun energia, aika ja mielentila ei vain pystynyt repeämään kaikkeen. Kesän tullen kun meillä alkoi kovat taloremontit ja se oli aika fyysistä hommaa. Lapioitiin hiekkaa, kaivettiin kiviä, kärrätiin niitä paikasta toiseen ja ylipäänsä hilluttiin jaloillamme päivät pitkät. Vähemmästäkin sitä uupuu. Ensin mun väsymys oli pelkästään fyysistä. Aamusta myöhään iltaan me kimpassa jatkettiin remonttia. Alkuun tuntui, että homma sujuu ihan kivasti. Talon seinustan auki kaivuu kaivurilla oli kohtuu nopeaa ja Niksuhan sen siis hoiti. Meidän naisten hommiin kuuluikin sitten isojen kivien raivaus pois tieltä. Pihalaatat ja kukat kaivettiin myös turvaan. Ja mitä kaikkea muutakin siinä sitten oli. Fyysinen väsymys oli jokaisen päivän jälkeen ihan mieletön. Kärsin monena päivänä nestehukasta. Oli kuumia päiviä tai sitten vain juominen unohtui. Syömiset meni miten meni, eli täysin penkin alle. Siinä tohinassa sitä ei vain muistanut syödä tasaisin väliajoin ja kun se nälkä yllätti, vedettiin sitä mitä nopeiten kiinni saatiin. Ja ette varmaan ylläty, kun sanon sen olleen noutoruokaa. Kebab, pizza ja hampparit tuli turhankin tutuiksi kesäloman aikana. Sitten homma hidastui. Tuntui, ettei remontti etene juuri mihinkään ja jokaisen päivän jälkeen päivän työmäärä tuntui järkyttävän paljolta silti mitään aikaansaamatta.

Jokusen ajan jälkeen aloin ihmettelemään, kun olin jokainen aamu niin järkyttävän väsynyt eikä sängystä nouseminen huvittanut lainkaan. Unta olisi riittänyt pitkälle yli puolen päivän ja illalla vain simahdin telkkarin ääreen. Niksu monesti herätti mut sänkyyn. Aloin olla kärttyisä ja mikään homma ei olisi huvittanut. Sitten tulikin itkeskely. Mun oli pakko alkaa tutkimaan itseäni, että mistä tämä kaikki johtui. No stressihän se. Ja kaikenlisäksi se oli omalla kohdallani äitynyt aika pahaksi ennen kuin tajusin sen. Hommia oli meille kahdelle aivan liikaa. Onneksi saimme apuja, mutta hommien edetessä etanavauhtia, huomasin stressini vain nousevan. Remontin aikana vielä paljastui niin monta inhottavaa asiaa, että stressi oikein kimposi taivaisiin. Siinähän sitä sitten oltiin. Itkuisena, kiukkuisena ja väsyneenä. Lisäapukaan ei riittänyt. Olisi tarvittu pieni armeija tänne ja oikeastaan varmaan tarvittaisiin vieläkin, mutta nyt näillä mennään.



Koko ajan takaraivossa kolkutti treenaaminen, oikeanlainen ravinto ja hyvät yöunet. Otin niistä entisestää stressiä. Päätin, että viiden lomaviikon jälkeen palaan välittömästi salille ja jatketaan remonttia sitten sen jälkeen tai toisena päivänä. Niksu tekee vuorotyötä, joten aikataulujen puiteissa pystyisin hyvinkin treenaamaan. Pakkasin salikassin mukaan ensimmäisenä työpäivänä. Ensinnäkin musta tuntui, että töihin palaaminen oli yhtä juhlaa. Pääsin sinne lepäämään. Sain istua ja nauttia vain olostani. Työpäivän jälkeen otin suunnaksi salin, mutta mitä lähemmäs pääsin, alkoi ahdistaa. Kroppa vain huusi väsymystään, vaikka olin kohtuu hyvin levännyt. Ajoin salin pihalle, mutta en päässyt ulos autosta. Mun oli pakko mennä kotiin. Sitten itkettikin se, että olin niin saamaton. Miten en vain saanut levennyttä persettäni pois autosta. Olin loppuillan kärttyinen ja lopulta meninkin itkun saattelemana nukkumaan.

Seuraavana päivänä töissä mietin tapahtunutta. Mikä ihme siinä oli, etten päässyt salille? Töissä oli hyvä hetki kuunnella itseään. Harmi vain, että olin itseni kanssa niin lukossa, etten osannut alkaa purkamaan sotkua päässäni mistään päästä. Päällimmäisenä vain tunsin stressin. Vielä tähän päiväänkään mennessä en ole saanut selville, miten ihmeessä otin niin kovan stressin itselleni kaikesta. Ja kaiken kukkuraksi, tämä stressailu on jäänyt mulle päälle. Ihan sama mikä asia, lisään sen vain omaan stressipurkkiini, joka on jo äärimmilleen täynnä ja sen kyllä tuntee. Edelleen olen kovin uupunut. Uneni laatu on todella huonoa; heräilen vähän väliä, nukun pintapuolisesti ja aamuisin tuntuu kuin jyrän alle jääneellä. Uni vaikuttaa vahvasti kaikkeen ja stressi uneen. Valmis kierre mulla päällä, enkä oikein tiedä, miten saisin tämän stressin nyt purettua pois.

Salille palaaminen on kyllä toistaalta tuottanut jo tulosta. Olen eri tavalla väsynyt ja uni on sen takia ollut vähän syvempää. Iltaisin nukahdan kyllä erittäin hyvin niin kuin aina, mutta muutaman tunnin päästä mulla alkaa heräily. Puolen tunnin - tunnin välein havahdun katsomaan kelloa. Mikäli mulla on yli tunti aikaa nukkua, nukahdan vielä erittäin hyvin, mutta alle tunti ja jään kukkumaan. Työmatkat meneekin sitten pilkkien ja se jos mikä on vaarallista. Huomaan myös sen, että mun ajatus ei aina kulje ihan kunnolla eikä hissi tunnu menevän ihan vintille asti. Olen ollut hajamielinen ja puheen tuottaminen on ollut välillä todella haastavaa. Mähän siis osaan sössöttää ihan normaalistikin, mutta viime aikoina mun puheesta on välillä ollut ihan mahdotonta saada selvää. Ja huomaan sen myös itsekin. Ei ole kivaa, kun ajatus ja sanat eivät kohtaa ja tulee yhtä sanaoksennusta.



Mieliala vaikutti ja vaikuttaa mulla todella paljon kaikkeen, varsinkin siihen treenaamiseen sekä sitten syömiseen. Jään herkästi murheellisena peiton alle sohvannurkkaan kyhjöttämään, vaikka samalla voisin tehdä keholleni hyvää ja mennä salille. Sitten siihen päälle vielä huono syöminen on tupla murhe taattu. Liikkumattomuus ja vääränlainen ruoka, tunnen siitä ihan mielettömän huonoa omaatuntoa. Nyt on kuitenkin yksi este ylitetty ja treenit on taas aloitettu. Olenhan siis ihan kivasti käynyt lenkilläkin, mutta mielestäni se ei vain riittänyt. Nyt sitten kun saisi vielä syömiset kuntoon. Kuten viimeksi kerroin, olen kamalassa sokerikoukussa ja siitä irti pääseminen on ollut todella haastavaa. Näitä kahta yritän nyt työstää samalla kun yritän olla itselleni armollinen. Yritän löytää samalla keinon, miten päästää irti stressistä ja saada koko elämä tasapainoon kaikelta osalta.


Ylläoleva kuvateksti on se, joka antaa mulle voimaa.

Jokainen aamu sinulla on kaksi vaihtoehtoa:
jatka unta ja uneksi unelmista
tai herää ja jahtaa niitä

Näin huonosti suomennettuna siis :D Tätä yritän nyt toteuttaa ja tehdä samalla asiat paremmin. Yritän olla itselleni armollinen. Yritän olla stressaamatta turhia ja tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä. Samalla tietysti jahdaten sitä omaa unelmaa ja parempaa kroppaa. Tiedän, ettei se ole mikään pakko. Mä olen ihan hyvä näinkin, mutta itseäni häiritsee omat löllöt ja olemus. Siinä missä te ette varmasti katso yllä olevia kuvia syksyn kynnykseltä niillä kriittisillä silmillä kuin minä, näen minä kuvissa pullukan, jonka pitää treenata. 
Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin. Pelkkää ajatuksen juoksua jonka halusin saada purettua pois. Ei siis mitään tähdellistä juttua, mutta tekipä ainakin mulle hyvää purkaa. En siis ihmettele, jos ette jaksaneet lukea. Nyt mä lähden käytämään Taren ja sitten unille. Josko ensi yönä nukkuisin paremmin.

You Might Also Like

14 kommenttia

  1. Puh, mikä setti, ei ihmekään että oot poikki! Mä voisin verrata sun tilannetta tietyllä tapaa omaani, miinus tuo fyysinen duuni, tosin kahden skidin kanssa juoksentelu ja nostelu tulee tutuksi, vaikka eivät kivenlohkareita olekaan. Kivenlohkareet olis sentään hiljaa joskus, eikä herättäisi öisin... :'D Mullakin katkonainen uni, esikoisen uhma ja taaperosekoilut ovat vetäneet jaksamisen ihan äärirajoille, ja syöminen on mennyt ihan ketuiksi viime aikoina. Siitähän seuraa tunnetusti jäätävä vidudus siitä, että kun naamaa vaan paisuu, mut silti ei saa itseään niskasta kiinni ja hommaa haltuun, koska väsyneenä ja paineen alla kaikki on vaan niin helvetin hankalaa.

    Mä kävisin into piukassa edelleen salilla repimässä, mutta kun lasten jälkeen jäi se vatsa-asia, joka pitää hoitaa leikkurissa ens vuonna, en saa edes enää treenata kunnolla, esim. punnertaa pitää polveet maassa, kyykyt ilman painoja ym. kaikki ylimääräinen vatsalihaksiin kohdistuva paine kielletty. Niin arvaa sit kuinka mua nyt "inspaa" sellainen mummojumppa, mitä mä saisin tehdä... :O Ihan perseestä suoraan sanottuna tää tilanne. Nyt vaan oottelen sitä leikkausta jo ihan innoissani, vaikka se onkin vasta ensi kesänä, että sit toivuttuani pääsen viimein taas kunnon urkan makuun. Aika pitkä aika vaan olla, kun ehdin jo tottua kovaan treeniin viime syksyn ja talven aikana. :(

    Mut tää on vaan tätä, elämää. Välillä on kivampaa ja välillä paskempaa, ja kaikesta pitäis yrittää parhain päin selvitä, tai ainakin nousta taas sieltä kontiltaan seisomaan. Kyl mäkin, jos säkin! ;) Pus, tsemppiä ja nähdään viimeistään sit 31.10. maskit naamalla. :D <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, ei sullakaan ole ihan helppoa :( Mutta ehkä me selvitään näistä :)
      Tsempit muru sullekin ♥

      Poista
  2. Voi muruuuuu <3 Jos tietäisin keinon purkaa se stressi auttaisin heti. Mut niinkuin tiiät, samassa veneessä täälläkin viime keväästä asti. Ihan järkyt nukahtamisongelmat, heräilyä, painajaisia ja jokainen päivä on kuin pystyyn nostetulla ruumiilla. Vaikka olisi mitä kivaa, ei vaan pysty ja jaksa, fyysinen väsy painaa niin paljon.
    Ja siis sä et oo pullukkaa nähnykään! Laitan sulle huomenna kuvan mun entisestään paisuneesta mahasta niin huomaat et sulla on kuule hommat ihan hanskassa :)))
    Halit sinne, toivottavasti sait nukuttua <3

    VastaaPoista
  3. Jaksoin lukea ihan koko tekstin :D Mutta hei toi on ihan normaalia, että tulee noita vaiheita että ei nyt vaan jaksa. Tai ainakin mulla tulee, mikään ei vaan huvita. Sitten yhtäkkiä saa jostain taas energiaa ja jaksaa vaikka mitä. Ja kuvissa näytät upealta <3

    Kintsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Kintsu ♥ Toivotaan, että tää vaihe menee nopeasti ohi.

      Poista
  4. Tätä mäkin aina ihmettelen. Joka päivä pitkä keskustelu itseni kanssa salille menemisestä, vaikka kyllä tasan tietää, miten mukava olo sieltä palattua on!

    Olen muuten nyt innostunut Tabatasta, laitan vielä viikonloppuna siitä lisääkin blogiini, jos kiinnostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Salilla käynnistä tulee kyllä hyvä olo.

      Poista
  5. Stressi, i feel you:( Ja vaikka kuin yrittäis niin ei osaa antaa vaan olla... kiukkua, ärsytystä, huonoa tuulta ja turhaa tiuskintaa, siitä on ainaki mun stressi tehty....
    Ja sit lopuks vielä iso PAH, sä ja sun pullukka, my ....
    -Skeit-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi meitä ♥ Josko stressi tajuaisi jättää rauhaan :P

      Poista
  6. Tässä hyvä linkki tekstiin mikä kannattaa lukea ajatuksella loppuun astu :) http://kaisajaakkola.com/2013/09/magnesium/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä! Onneksi itselläni on magnesiumlisä käytössä :)

      Poista