Tänään olin suunnitellut ruoaksi kylmäsavulohta ja perunaa. Minä laiskiainen en jaksanut enää lenkin jälkeen mitenkään lähteä kauppaan hakemaan pottuja ja kermaviiliä, joten päätin kokeilla onneani omasta perunapenkistä ja soittaa Niksulle, josko mitenkään viitsisi matkalla töistä napata jostain sen viilin. Hurjan kokoisiahan ne varret ovat jo olleet pidemmän aikaa ja vihdoin viime viikolla kukkiakin ilmestyi. Toiveikkaana pistin puutarhahanskat käteen ja hommiin.

Hieman empien katselin varsia ja penkin kuntoa. Varret ovat tosiaan jo niin isoja, että alkavat kenottaa ja kumarrella kohti maata. Noh, kai mä uskallan yhden varren edes nykäistä ja katsoa mitä sieltä löytyy.


Tyhjänä nousi varsi. Tässä vaiheessa oli pieni pettyminen ja sen jälkeen fiilis, että olisi pitänyt odottaa. Niin, tai olisi vaikka voinut koettaa siirrellä multaa, josko pottuja näkisi. No blondi mikä blondi ja tällaset jutut tajutaan vasta jälkikäteen.


Kyllä sieltä mullasta kuitenkin jotain pilkotti. Eihän tämä utelias mamma voinut olla penkomatta penkkiä hieman. Kyllä sieltä jotain löytyi, eniten ehdottomasti potun alkuja, valkoisen juuren perässä roikkuvia pikkuisia palleroita. Huomasin, että ne katkeavat hurjan herkästi, joten päätin jättää potut vielä rauhaan. Kyllä sieltä ehkä syksymmällä jotain tulee.


Tämmöinen minisaalis sieltä kuitenkin tuli. Kyllä siellä siis jotain kasvaa. Oletan, että tuo ruskea, erittäin reikäinen ja syödyn näköinen pottu on se istuttamani pottu. Tai näin mä fiksuna päättelin, kun kaikki muut potut olivat niin vaaleita. Pitää siis vieläkin maltillisesti odottaa satoa. Tai sitten tässä on käynyt niin kuin pelkäsin. Kaikki voima meni niitten varsien kasvattamiseen ja perunat jäävät olemattomiksi. Pakko odotella nyt vaan sinne syksympään. Ei siis auttanut muu, kuin soittaa ukko kullalle, että viitsitkö tuoda niitä pottujakin. Kuulemma piti tehdä kauppalista, kun mamman vaatimukset senkus kasvaa. :D