Kuinka hurjaa on ollut saada ajokortti ja oma auto.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi.

Kuitenkin yksi ihana muisto jo edesmenneestä mummistani on pyörinyt viime aikoina mielessäni. Olikohan mulla ikää jopa 5-vuotta, kun eräänä kylmänä talvipäivänä lähdettiin mummin kanssa hiihtämään. Ensin kaivettiin aitasta jotkut erittäin vanhat sukset meille ja lähdettiin viipottamaan pitkin tietä. Maalla sai aina olla varuillaan, kun kaikki elukat saattoi kävellä ihan pihaan asti (sudet ja karhutkin). Mummin kanssa lauleskeltiin ja meillä oli niin mukavaa, muistan vieläkin sen lumeen peittyneen tien todella hyvin kun suljen silmät. Pian saimmekin äkkilähdön, kun kuulimme metsästä rapinaa (tai sitten mä vaan olevinaan kuulin vilkkaalla mielikuvituksellani) ja lähdimme hiihtämään mummin kanssa kilpaa takaisin kotiin päin. Kohta huomaankin hiihtäväni ihan yksin (mummi tuli takanani) ja käännyn hätääntyneenä katsomaan. Mummi makasi maassa! Voi apua, apua ja apua. Olin niin varma, että mummille oli sattunut jotakin. Eikun äkkiä hiihtämään takaisin päin itku silmäkulmassa. Koko ajan lähemmäksi päästessä kuulin naurua. Mummi nauraa räkätti siellä maassa ihan maha kippurassa ja voi sitä hetkeä kun sai kiven pois sydämmeltä. Mummi koitti naurun välistä saada selitettyä miten kaatui, mutta piankos me naurettiin yhdessä ♥ Eikös sen jälkeen hiihdetty naurua pidätellen takaisin sisälle juomaan kuumaa kaakaota. Voi kuinka mummin kanssa olikaan aina ihanaa :) Voin vieläkin kuulla mummin tarttuvan naurun ja mummi oli aina niin iloinen.