Päällimmäinen ajatus tällä hetkellä - ikävä.

Hei vaan taas pitkästä aikaa. Aika on kulunut hujauksessa, niin hujauksessa, että olen palannut töihin. Ensimmäinen viikko taputeltu ja tunnelmat ovat äärimmäisen ristiriitaiset. Aloitin hommat nyt kevennetysti - kolme päivää viikossa, ensimmäisen kuukauden. Oli todella hassua mennä toimistolle ja nähdä ihmisiä. Olemme koronan vuoksi muutenkin olleet kovin vähän tekemisissä kenenkään kanssa ja yks kaks ympärilläni oli valtavasti ihmisiä. Osa näytti ilahtuvan nähdessään minut. Osa taas vaikutti siltä, että olisin voinut vaikka olla tulematta. Voin toki olla kovasti väärässä, mutta olen tätä nykyä niin herkkä ihmisten olemukselle. Siinä missä ennen olin tosi avoin ja juttelin mielelläni ihmisille, tämä nykyinen minä mielellään jättäisi kohtaamiset kohtaamatta. Olenkin siitä kivassa asemassa työssäni, että pystyn tekemään etätöitä. Koronan vuoksi meillä on töissä tällä hetkellä suosituksenakin se, että kaikki jotka etätyöhön kykenevät, tekisivät sitä. Ei vaaranneta muiden terveyttä - eikös se nyt ole kaikille jos selvää. Mitä nyt tänäänkin uutisia seuranneena... järkyttävän paljon tartuntoja ja sitäkin enemmän altistuneita. Kamalaa luettavaa. Mielelläni pysyisin vain täällä meidän kotona, maalaismaisemassa jossa lähin naapurikin kauempana kuin kiven heitto. Eli täällä on hyvä olla. Mutta juu, äitiysloma siis loppui. Olisin mielelläni ollut kotona vielä pidempään ja olisikin ollut, mutta ei nuo lainat maksa itse itseään eikä lapsille olisi kiva syöttää pelkkää puuroa. Ei tuolla kelan rahalla elätä perhettä sitten millään. Tämäkin olisi aihe, josta voisin kirjoittaa vaikka kuinka. On kurjaa, että äidit pakotetaan palamaan töihin lasten ollessa todella pieniä rahan takia. En edes uskalla miettiä yrittäjiä tämän osalta, heidän elantonsa kuitenkin riippuu niin omasta työnteosta. Olen kuullut miten moni on alannut hommiin vauvan ollessa vasta kahden kuukauden ikäinen, koska rahaa ei ollut. Huh 😢 Minä olisin erittäin mielelläni kotiäiti. Haluaisin olla lasteni kanssa kotona, mutta ymmärrän myös heitä, jotka mielellään palaavat töihin. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Harmillisesti itse en voi toteuttaa sitä mitä haluaisin ja se särkee sydäntäni. Oliverin jälkeen töihin paluu ei silloin ollut niin kamalaa, se tuntui ihan kivalta. Mutta Danielin kuoleman jälkeen en haluaisi olla lapsistani erossa oikeastaan hetkeäkään. Osanette laskea tässä vaiheessa 1+1... 

Töihin paluu onneksi tapahtuu asteittain ja hissuksiin. Ei tarvitse rykäistä samantien kymmenen tuntia matkoineen erossa lapsista. Meinaan jo ensimmäinen työpäivä aiheutti mulle niin järkyttävän ikävän, että en pystynyt kuin itkemään kun viimein sain lapset syliini. Ensimmäinen työpäivä aiheutti mulle myös ihan kamalan migreenin ja olin niin kipeä kun viimein pääsin kotiin. Että hienosti alkoi sanoisinko, kipeänä järkyttävän ikävän ympäröimänä. Seuraava päivä oli onneksi jo hieman parempi, ikävä oli läsnä koko ajan, mutta pystyin sietämään sitä hieman paremmin. Ja koetin pysy liikkeessä työpöydän ääressäkin, etten vain istuisi. Olenhan tottunut liikkumaan lasten kanssa koko ajan ja yks kaks pitkät istumiset on liikaa keholle. 

Mutta tästä alkoi meidän uusi arki. Nyt onneksi ensimmäinen vapaapäivä ja lähdettiin lasten kanssa heti aamusta lenkille ja siihen perään vielä ulkoilua. Teki niin hyvää mielelle ja keholle. Tätä uutta arkea nyt sitten opetellaan ja ensi kuusta pitäisi aloittaa jo nelipäiväinen viikko, jos vaan olen yhtään valmis siihen. 

Palataan!

Kaksi vuotta sitten sinä synnyit. Synnytyssalin täytti hiljaisuus. Normaalia itkua ei kuulunut, ei vauvan ensi rääkäisyä. Joka hetki sitä vain toivoi, että josko se kuitenkin kohta kuuluisi. Sitä ei koskaan tullut. Sinun oli pitänyt jo lähteä, vaikka me emme olleet siihen millään lailla valmiita. Ei sinun olisi vielä kuulunut lähteä! Vieläkin odotan, milloin herään tästä painajaisesta. Ja silti jokainen aamu, tämä on todellisuutta. Pieni enkelipoikamme, olet meille niin rakas. Hypi pilvien päällä, loista lailla auringon. Lennä ja liidä, hymyile.

Hei, niinku ikuisuus sitten! Se siitä oman ajan ottamisesta ja omien asioiden tekemisestä... Kun ei vaan ehdi. Ei sitten mitenkään. Mä en oikeastaan edes ymmärrä mihin tää aika katoaa. Päivät soljuu kamalaa vauhtia eteenpäin. Lapset kasvaa ja kehittyy silmissä. Ja mun silmäpussit roikkuu polvissa. Ei onneksi vielä nilkoissa asti, mut sinne ne on tippumassa tätä menoa. Meillä on yksi huonosti yönsä nukkuva neiti täällä ja hän sitten valvottaa meikäläistä vähän turhankin paljon. Kehitysvaiheet ovat ottaneet hänellä paljon kovempaa mitä Oliverilla aikanaan. Mutta tässä sitä mennään, vauhdilla eteenpäin. Johan me vietettiin Evelinin 1-vuotis juhlat! Jotenkin niin vaikea käsittää, että meillä on vauvavuosi jo ohitse ja nyt talossamme on taapero. Lapsista on toisilleen koko ajan enemmän ja enemmän seuraa, kun Evelin alkaa jo ymmärtää leikkien päälle ja liikkuu todella hyvin. Kävelee ja kiipeää minne vaan. Puhetta alkaa tulla kovasti ja hän ymmärtää asioita ihan kamalan paljon, sama kuten veljensäkin pienenä. Neuvolassa on molempien kohdalla ihmetelty fiksuutta. Siinä sitä sitten onkin, kun kaksi fiksua pientä lyö päänsä yhteen. Mitähän nämä joskus vielä keksii!?

Jännitettiin tosi paljon, että voidaanko me koronan takia viettää 1-vuotis juhlia ollenkaan. Mutta onneksi korona alkoi hellittää ja päätimme, että pidämme pienet juhlat kotipihallamme sään salliessa. Kutsuimme pelkästään kummit, mummit ja minun sisarusten perheet. Kaikki eivät harmillisesti päässeet mukaan juhlimaan, mutta meillä oli silti onnistuneet ja ikimuistoiset juhlat. Siitä olen iloinen. Eihän Evelin näitä juhlia tule muistamaan, mutta tärkeä nämä silti oli järjestää ja kuvien muodossa voi sitten isompana katsella.




Sää helli meitä, oli todella kuuma ilma. Donitsit meinaan meinasivat sulaa telineisiin. Oli todella ihana nähdä kaikkia rakkaita pitkästä aikaa. Koronan vuoksi ollaan pidetty kaikkiin niin kovasti etäisyyttä tartuntojen välttämiseksi ja nyt kaikkia nähdessäni tunsin olleeni niin kamalan yksin ja yksinäinen, vaikka kaikki olivatkin vain puhelimen soiton päässä. Oli todella kiitollinen olo saada kaikkia rakkaita lähelle. Ja lapset nautti, voi että he nauttivat. Ja oli onni, että Evelin ei niin kovin vierastanut. Mummia hänelläkin oli ollut ikävä, siellä ne Oliverin kanssa sylissä koko ajan olisivat olleet.



Tein myös itselleni haasteen juhliin. Halusin ylittää itseni ja tehdä täytekakun Evelinille itse. Mä en todellakaan ole mikään kakun tekijä - tämä oli ensimmäinen kakku, jonka koristelin pursottamalla. Siltä se näyttääkin. Mutta maku oli kohdillaan ja se se kai tärkeintä onkin. Ja tästä sitä on hyvä jatkaa, harjoittelua vaatii tämäkin homma. Välineet tietysti voisi olla paremmat. Neljän euron halpis pursotin ei varmasti ole kaikista parhain muutenkaan hommaan. Ja värjäsin ensimmäistä kertaa ikinä kermavaahtoa. Ylitin itseni ja aion kyllä jatkossa tehdä juhliin kakut itse ja harjoitella vaan. Mukavaa puuhaa se oli.


Meidän prinsessa Evelin, neiti 1-vuotias kiittää kovasti juhlijoita ja lahjat olivat ihania ♥

Mun on tosi vaikea aloittaa kirjoittamaan. Tuntuu, että mulla olisi hirveästi kirjoitettavaa ja sitten ei kuitenkaan yhtään mitään. Mitä mä osaisin kirjoittaa? Mistä mä kirjoittaisin? Kaikesta ja en mistään. Olen todella solmussa. Oikeastaan, olen hukassa. Pelko määrittelee elämääni edelleen 90% ajasta. Vaikka kuinka yritän taistella sitä vastaan, ei maailman meno tee siitä tällä hetkellä laisinkaan helppoa! Korona... En edes aloita puhumaan siitä, vaan ajattelin nyt purkaa mielen päältä toisen asian.