Hyvää syntymäpäivää taivaan kotiin rakas enkelipoikamme!

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan se kaikki tapahtui. Se kaikki, joka murensi koko elämäni pirstaleiksi, repi sydämeni riekaleiksi. Tappoi osan minusta. Päivä, jolloin vauvani kuoli. Meidän Daniel. Meidän pieni enkelipoikamme. Minun on vieläkin ajoittain niin vaikea uskoa, että tämä kaikki tapahtui meille. Onko tästä mikään ollut totta? Olenko nähnyt vain painajaista? Mutta jokainen aamu herätessäni, se painajainen ei vain ole loppunut. Edelleen minun lapseni on kuollut. Edelleen minun sydämeni huutaa ikävää ja itkee verta. En saa vieläkään pitää sylissäni yhtä lapsistani. Kantaa vain sirpaleisessa sydämessä. Tämä kaikki on vaan niin väärin!

Muistan kahden vuoden takaisen päivän todella hyvin edelleen. Tänään oli samanlainen keli. Todella lämmin. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Pienen pieni tuulen vire kävi silloin tällöin. Minulla oli päällä musta toppi. Niin tänäänkin. Vahingossa tosin. Tajusin sen vasta iltapäivästä. Koska istuin pihallamme samalla tuolilla kuin kaksi vuotta sitten. Daniel mahassani. Silloin vielä, kun hän potkaisi minun äidin kosketukselle. Sen viimeisen potkun jonka muistan. Apua, en näe kirjoittaa kun itken... Haluan huutaa! Sen jälkeen oltiinkin loppu päivä sisällä. Myös tänään, kuten kaksi vuotta sitten Oliverilla on ollut ääni käheänä. Nyt tosin muusta syystä kuin silloin, mutta paljon kaikkea, joka muistuttaa niin vahvasti kahden vuoden taakse. Tänään pelkään nukahtaa taas enemmän kuin muina päivinä. Haluan kuulla vain lapsieni hengityksen. Haluan vain Danielin takaisin!

----------

Oli kaunis keskiviikko päivä. Nautittiin pihalla lämmöstä ja auringosta.

Vauva potki sopivasti ja käskin äitini tulla kokeilemaan. 

Äiti laittoi käden vatsalleni ja vauva vastasi. Lempeä potku ylävatsaan.

Viimeinen hetki, kun muistan varmuudella pirpanan liikkuneen. Loppu päivä meni tohinassa.

Oliver oli vähän kipeän oloinen. Ihan kuin nuha olisi tehnyt tuloaan, joten keskityttiin siihen.

Tuli ilta ja kömmin Oliverin viereen nukkumaan.

Oli niin kamalan hiljaista... Aivan liian hiljaista...!

Daniel-vauva oli koko raskauden ajan todella liikkuvainen poika. 

Joka kerta hän vastasi liikkeillä, kun vähän masua koskettelin. Näin tein nytkin, kun normaali ilta myllerrys ei alkanutkaan.

Daniel ei vastannut.

Heilutin mahaa kovemmin. Toisenkin kerran, kolmannen.

Ei mitään vastausta, aivan liian hiljaista.

Tuli hätä.

Nousin välittömästi olohuoneeseen hakemaan dopleria kuunnellakseni sydänääniä.

En saanut niitä kuuluviin, vaikka mistä kohtaa yritin kuunnella.

Hälytin Niksun sisälle. Hän oli vielä autotallissa touhuamassa.

Kello oli tässä vaiheessa 22:30.

Niko yritti myös etsiä sydänääniä, niitä ei vaan kuulunut.

Mulla oli vahva tunne, kaikki ei ole hyvin. Aivan liian vahva tunne.

Käskin Niksun soittaa heti mun äidille, että tulee vahtimaan Oliveria.

Meidän oli lähdettävä synnärille.

Soitin vielä sinne ja käskivät tulla näytille....

Niksu ajoi kovaa. Puolen tunnin matka taittui puolet nopeammin, vaikka matka tuntui kestävän ikuisuuden.

Muistan vain miten tärisin pelosta.

Niksu piteli mahaani ja sanoi, että koeta jaksaa pikkuinen.

Itkin.

Pelkäsin niin paljon.

Tiesin jotain, mille en todellakaan halunnut saada varmistusta. Halusin olla niin väärässä.

Synnärillä meidät otettiin heti käyrille.

Vastassa oli mukava punatukkainen nainen. Hän oli rauhallinen ja ohjasi meidät huoneeseen.

Sydänääniä ei kuulunut edelleenkään. Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta.

Vain minun sykkeeni kaikui käyrillä. Kätilö ehti niitä jo luulla vauvan ääniksi. Minä jouduin vahvistamaan, että tunnen sen olevan oma sykkeeni.

Mä niin tiesin jo siinä vaiheessa asian varmaksi.

Paniikki valtasi kehon. Sisintäni kouristi.

Kätilö hälytti lääkärin paikalle ja käveltiin hiljaisia käytäviä pitkin ultraan.

Telkkarista tuli Simpsonit.

Lääkäri oli etäisen ja kylmän oloinen. Tervehti vain ja ohjasi eteenpäin.

Kävin makaamaan tuolille. Niksu oli mun vasemmalla puolella ja piti kädestä kiinni.

Rutistimme käsiämme kovasti yhteen. Haimme turvaa toisistamme.

Heti kun ultrakuva iskeytyi näytölle näin pienen sydämen... Se ei liikkunut!

Vielä hetken katsoin liikkuvaa kuvaa, kun lääkäri yritti saada sydämen paremmin näkyviin.

Lopulta kysyin; "Onko toi meidän vauvan sydän, mikä ei lyö?" 

Hiljainen vastaus.... On....

Aloin huutaa suoraa huutoa.

Itkin niin kovaa, että varmasti taivaskin sen kuuli.

Mun sydän revittiin palasiksi. Riekaleiksi. Tuhansiksi sirpaleiksi.

Niksu kysyi heti, että voidaanko vauva elvyttää, voidaanko tehdä enää mitään?!!

Ei. Kaikki on menetetty.

Itkin, itkin niin paljon. Niksu itki mua vasten.

Tunsin miten osa minusta kuoli. Osa minusta lähti välittömästi Danielin matkaan.

Tällaista kipua ei pysty edes kuvittelemaan, ei selittämään. Kipu on jotain niin kovaa.

Niksu piti musta koko ajan kiinni. Hän ei päästänyt irti.

Kysyin monta kertaa, miksi? Miksi me? Mitä ollaan tehty niin pahaa?

Kätilö tuli ja silitti. Lääkäri silitti mun jalkaa. Pahoittelivat tilannetta.

Kätilö itki meidän kanssa. Lääkäri oli edelleen kylmä ja etäinen.

Samassa kysyin Niksulta, sopiiko että Danielin kolmas nimi on Armas, koska hän on meidän rakas pieni enkeli.

Daniel Alexander Armas ♥

Itkin.

Meidän rakas lapsi oli kuollut. Kuollut.

Lääkäri kysyi, jaksanko? Pitäisi ottaa näytteitä, mutta voisi ne ottaa seuraavana aamunakin.

Sanoin, että saa ottaa heti.

Tuntui niin pahalta. Niin pahalta, ettei paha edes riitä.

Hetken päästä tuli laborantti. Hän otti minusta 21 putkea verta. Mahdollisimman laaja verenkuva.

Minua huimasi. Oksetti. Miksi me? Miksi meidän vauva?

Sitten tuli sumu. Mikään ei tuntunut miltään.

Pelkästään kipu, kipu sydämessä.

Tunsin miten sydämeni lohkeili.

Jotain lääkäri selitti. Puhui jotain synnytyksestä.

Kysyin, että tuleeko sektio. Ei, parempi olisi synnyttää. Ensin tämä tuntui ajatuksena kamalalta, mutta onneksi näin ei tehty.

Sain jonkun tabletin, mikä aloittaisi synnytyksen käynnistymisen.

Olisimme saaneet jäädä sairaalaan. Mun oli pakko päästä pois. Tarkistamaan, että Oliver on kunnossa. 

Itkin.

Kävelimme hiljaisia sairaalan käytäviä ulos ja takaisin autoon.

Niksu sulki auton oven ja aloin jälleen huutaa ja itkeä.

Mun sydän tuntui räjähtävän. Sattui niin paljon.

Koko automatka kotiin oli yhtä tuskaa.

Itkin ja itkin.

Niksu yritti ajaa rauhassa kotiin. Puolituntinen kotimatka oli yhtä sumua. Kipua.

Kotipihalla en voinut muuta kuin huutaa.

MIKSI ME? MIKSI?

Kaaduin maahan, polvet meni rikki ja vuosin verta.

Sydämeni itki verta vielä kovemmin.

Sisällä vastassa oli äitini.

En saanut sanaa suustani. Jotain saatoin mongertaa. Hän tiesi kuitenkin mistä oli kyse.

Hän halasi ja itkimme.

Tää kaikki oli niin väärin

Odotin, että joku herättäisi minut tästä painajaisesta. Sitä hetkeä ei vaan koskaan tullut.

Lopulta oli pakko mennä nukkumaan, sillä seuraavana aamuna olisi oltava viimeistään klo 10 ottamassa seuraava annos lääkettä.

Kömmin Oliverin viereen. Äiti tuli meidän kanssa nukkumaan.

Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Silitin Oliveria ja kuuntelin hänen hengitystä. Pidin tiukasti kiinni.

En saanut nukuttua koko yönä. Päässäni humisi ja mielessä oli pienet poikani ja kysymys miksi.

Miksi meidän poika?

Unettoman yön jälkeen nousin sumuisin silmin ylös.

Meillä oli hetki aikaa aamutoimille, kunnes oli lähdettävä sairaalaan jatkamaan lääkkeellistä käynnistystä.

Äiti tulisi hoitamaan Oliveria.

Tuntui pahalta lähteä sairaalaan.

Vatsassani piti olla liikkuisa pieni poika, ei vauvaa joka oli lähtenyt luotamme ennenkuin olimme edes saaneet syliimme.

Sairaalassa meidät otti vastaan jälleen kätilö. Hän oli lämminhenkinen, mutta samalla silti todella tekninen. Hän kertoi mitä tuleman pitää ja miten päivä taikka päivät tulisi menemään.

Ensin aloitetaan lääkkeillä ja jos se ei edistä synnytystä, niin pitää miettiä muita tapoja.

Saimme ensimmäisen huoneen, jotta saisimme olla rauhassa pienten vastasyntyneiden itkulta.

Tulisin saamaan käynnistyslääkettä suunnilleen kolmen tunnin välein.

Tunnit kuluivat hitaasti.

Paha olo oli vallannut koko kehon.

Henkinen kipu oli jotain niin kamalaa, ettei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan.

Paha olo tuli myös lääkkeestä ja käteeni pistettiin pahoinvoinin estolääkettä.

Meille tuotiin ruokaa huoneeseen. Eihän sitä kunnolla kyennyt syömään. Vain pakollisen, että on voimia synnyttää.

Kävimme myös kävelemässä sairaalan läheisessä metsässä.

Nimesimme sen Danielin metsäksi. Siellä oli kovin rauhaisaa ja kaunista.

Itku kumpusi vähän väliä.

Miksi me? Miksi meidän vauva?

Meitä kävi myös tapaamassa sairaalapastori. En muista juuri mitään, mitä hänen kanssaan puhuimme. Kätilöiden vuoro vaihtui. Seuraava oli paljon kylmempi. Häntä emme nähneet kuin pari kertaa. Kävi antamassa lääkettä ja antoi luvan käydä vielä kotona.

Halusin niin kovasti pitää Oliveria sylissä. Hän oli ihan reippaana mummin kanssa.

Saimme olla kotona vain hetken, koska taas oli pakko lähteä lääkkeen ottoon.

En olisi mitenkään halunnut lähteä.

Tuntui niin väärältä. Kaikki menee ihan väärin. Meidän pieni poika. Miksi?

Jälleen lääkettä.

Yritimme kuluttaa aikaa tuijottamalla telkkaria. Eihän siitä mitään tullut. Kaikki tuntui niin tyhjältä.

Lääkkeet alkoivat pian tuntua tehoavan. Heikkoja supistuksia tuli puolen tunnin välein.

Yökätilön vuoro alkoi klo 22. Minun piti saada seuraava lääke puolen yön aikaan, mutta olimme ummistaneet silmiä sen verran, että kätilö ei viitsinyt tulla häiritsemään.

En saanut nukuttua kunnolla.

Supistukset pitivät seuraa ja varmistelin koko ajan, että Niksu hengittää.

Yö tuntui kestävän ikuisuuden.

Katselin välillä ulos ikkunasta, sairaalan pihan oli hiljainen.

Niin paha olla.

Niksu heräsi perjantai aamuna kuuden maissa.

Olisin halunnut soittaa kätilön jo aiemmin paikalle, mutta en raaskinut herättää toista, kun sai nukuttua.

Soitin kelloa heti kun Siksu oli kunnolla herännyt.

Vastassa oli nuori kätilö, joka tuntui mukavalta. Mieleeni jäi hänen pitkät tummat hiukset.

Sain jälleen lääkettä.

Seuraavaksi hän toi lihasrelaxanttia, joka pistettiin suoraan pakaraan.

Tämä sama lääke oli nopeuttanut Oliverin synnytystä.

Lääkkeestä tuli ihan humalainen olo ja oksetti kovasti.

Samaan aikaan halusin synnyttää ja silti pitää Danielin vatsassa.

Hänen piti olla elossa!

Ei mennyt kuin hetki lääkkeen vaikutuksesta, lapsivesi meni vihdoin.

Kello oli vähän yli seitsemän.

Yökätilö kävi viimeisen kerran tarkistamassa ja sanoi, että seuraavaksi tulee lääkäri tarkistamaan kohdunkaulan tilanteen ja synnytyksen etenemisen.

Supistukset muuttuivat melko pian kivuliaiksi. Lääke teki kamalan pahoinvoinnin sekä janon. Join varoen, silti kaikki tuli ylös.

Kivut alkoivat olla sietämättömiä. Ei silti mitään verrattuna henkiseen kipuun joka oli vallannut sieluni.

Soitettiin kelloa ja jälleen uusi kätilö. Hän tulisi ottamaan vastaan meidän pienen poikamme.

Tämä kätilö huokui lämpöä ja rakkautta.

Kiia, hänellä oli vielä niin ihanat glitterit silmissä.

Kivut pahenivat nopeasti ja Kiia tuli laittamaan mulle tippaa.

Sanoin, etten halua epiduraalia, tippa olisi turha.

Kiia yritti hieroa supistusten aikana ja helpottaa oloani. Kuka olisi hieronut henkistä kipuani?

Synnytys eteni nopeaa vauhtia.

Meidän piti odottaa, että vapautunut synnytyssali puhdistettaisiin.

Oloni alkoi käydä sietämättömäksi. Halusin vain päästä ilokaasun äärelle. Sen avulla synnytin Oliverinkin.

Saliin päästyämme kivut olivat jo niin pahoja, ettei ilokaasu meinannut auttaa.

Niksu kysyi mistä sen saa täysille ja väänsi sen sitten helpottaakseen oloani.

Olin avautunut 5cm siinä vaiheessa. Kivut kävivät niin pahaksi, että pyysin jo epiduraalia vaikken sitä olisikaan halunnut. Pelkäsin sen laittoa vielä enemmän kuin kipua. Mutta nyt henkinen kipu yhdistettynä fyysiseen alkoi käydä liian rajuksi. Toivoin jonkinlaista tajuttomuutta, että henkinen kipu loppuisi.

Anestesialääkäri tuli melko pian.

Hengittelin ilokaasua aina supistusten tultua ja sen voimalla jaksoin odottaa.

Lääkäri oli kylmä, töykeä. Niksukaan ei hänestä tykännyt.

Kiia ehti puhdistaa selkäni puudutusta varten ja samassa rääkäisin, että nyt tulee jotain ulos.

Kauhea ponnistuksen tarve ja Kiia tarkisti tilanteen.

Lapsi tulossa, pää näkyy jo. Ei ehdi mitään puudutuksia enää. Kiitos Daniel.

Ensimmäisellä ponnistuksella pää tuli jo puoliksi ulos. Kiialle tuli avuksi toinenkin kätilö.

Seuraava supistus ja sain ponnistaa vain hiukan. Pää oli ulkona.

Kiia sanoi, että anna seuraavan supistuksen tehdä työ ja Daniel syntyy.

Pieni apuponnistus ja Daniel oli syntynyt.

20.7.2018 kello 9:04 rv 37+0

En voinut kuin itkeä.

Miksi meidän lapsemme ei voinut rääkäistä kuuluvaa itkua ja hengittää?

Tuntui niin väärältä.

Kiia parahti, teillä on niin kaunis poika♥

Sain Danielin rinnalle. Hän oli lämmin.

Hänen siloisa ihonsa tuntui pehmeältä omaani vasten.

Mikä rakkaus tätä pientä ihmistä kohtaan!

Hän todella oli kaunis, täydellinen!

Synnytys oli mennyt todella hyvin, yhdeksän minuuttia ponnistusta kirjattiin papereihin, vaikka neljässä Daniel oli syntynyt.

Minä säästyin vaurioitta.

Rakas poikamme suojeli äitiä fyysisiltä vammoilta, kun henkiset ovat niin pahat.

Seuraavaksi Daniel meni isin syliin ja kävin peseytymässä. Saimme sen jälkeen olla kolmistaan. Kuvasimme rakasta pienoklaistamme ja pidimme sylissä.

Hänen käsistä ja jaloista saimme jäljet paperille ja saimme pukea hänet omiin vaatteisiin.

Siirryimme Danielin kanssa vielä omaan huoneeseemme.

Saisimme olla hänen kanssaan niin pitkään kuin haluaisimme. Tai no, tässä tapauksessa se pitkään tarkoitti ihan vain muutamaa tuntia. Hänenhän olisi pitänyt tulla kanssamme kotiin.

Meitä kävi tapaamassa sosiaalityöntekijä. Hän antoi lappusia mistä voi saada tukea sekä kertoi, miten kela asiat menee tässä tapauksessani.

Kälyni, rakas tukijani ja ystäväni, tuli tapaamaan meitä ja katsomaan Danielia.

Itkimme yhdessä.

Sosiaalityöntekijä oli sanaton. Hän itki myös vähän päästä. Hän ei lopulta ollut kauaa luonamme. Kälyni lähti kahden aikaan ja seuraavaksi odotimme äidin ja Oliverin tuloa.

Silitimme Danielia, puhuimme hänelle.

Voi miksi rakas lapsemme, miksi lähdit luotamme?

Oliver ja äitini tulivat ennen kolmea.

Oliver nauroi niin ihanasti Danielille. Olisi halunnut koskettaa.

Sanoimme, että veikka nukkuu. Meillä oli todella ihana hetki.

Veljet kohtasivat. Tämä oli mielestämme tärkeää.

Kuvasimme kaiken Oliverille muistoksi.

Seuraavaksi sairaalapastori tuli kätilön kanssa.

Pidimme Danielille siunaustilaisuuden ja tämän jälkeen olimme valmiit, tai niin valmiit kun tällaisessa tilanteessa voi olla, antamaan Danielin pois.

Tuntui niin väärältä.

Oliver ja äiti lähtivät kotiin ja me jäimme odottamaan kotiutumislupaa.

Onneksi aloin palautua niin nopeasti synnytyksestä, että pääsimme vielä samana iltana kotiin. 

Kotimatka oli hiljainen, itkuinen.

Meidän rakas poika piti olla kyydissä.

Meidän rakas Daniel.

Meidän pieni kaunis enkelipoikamme.

Ikuinen ikävä, ikuinen....

Tarinamme ei siis päättynyt kauniisti.

Tulen silti kertomaan teille aiheesta vielä. 

Aiheesta, josta ei juuri puhuta.

Aihe, joka satuttaa niin paljon.

Asia, joka jättää aukon sydämeen, repii riekaleiksi.

Kohtukuolema...

----------

Tämä kaikki kaksi vuotta sitten. Ja tätä elän joka päivä. Tänään taas kovemmin. Tämän kaiken kanssa on oppinut elämään, mutta tiettyinä hetkinä se vie hengityskyvyn, järjen, kaiken. Niinkuin juuri nyt....