Ja niin sitä taas aikaa vierähti edellisestä postauksesta. Ei vain tunnu löytyvän aikaa kirjoittamiselle. Päivällä kun on omaa aikaa, tulee tehtyä kaikkea pakollista - pyykkäys, ruoanlaitto tai vain hetken istahdus teen ääreen. Illalla kun lapset käyvät nukkumaan, simahdan monesti itsekin. Uuvun tätä nykyä niin herkästi. Pääni käy koko ajan niin kierroksilla. Ylianalysoin kaikkea, murehdin vaikkei olisi syytä ja annan itsestäni käytännössä kaiken. Illalla sitten nukahdan huomaamattani lasten viereen. Ja niinä iltoina kun olen pysynyt hereillä tai lapset nukahtaneet vain niin nopeasti, haluan antaa kaiken aikani Niksulle. Pitäähän parisuhdettakin huoltaa. Aikaa ei siis vain oikein ole ollut. Mutta stressiä en tästä ota, kirjoitan kun ehdin, jaksan ja haluan. Ja siitä päästäänkin siihen, mitä olen itselleni tehnyt uuden vuoden lupauksena.
Tänä vuonna, vuonna 2020, teema on onnellisuus. Haluan löytää elämästäni jälleen onnea, sen verran kuin vain on mahdollista. Mukanani kulkee koko ajan ikävä, suru sekä huoli normaalia enemmän. Tänä vuonna siis yritän näiden kylkeen mahduttaa onnellisuutta niin paljon kuin mahdollista. Koska onhan elämässäni paljon aihetta onnellisuuteen. Ihan vain kun käännän pääni ja näen perheeni. Nostan katseeni ylös taivaalle - Daniel. Ja mun pitäisi tehdä enemmän niitäkin asioita, jotka ainakin ennen ovat saaneet mut iloisemmaksi. Sitä siis yritän tänä vuonna.
Se, mitä mun pitää tehdä onnellisuuteni eteen, on itsellenikin vielä täysin tuntematon. Mitä voin tehdä, saadakseni tämän tunteen suuremmaksi itsessäni? En tiedä, pystynkö tähän täysin yksin. Saatan tarvita apua. Joku voi mahdollisesti osata avata silmiäni silloin, kun en itse osaa. Olen välillä todella hukassa. On kamalaa, kun ei enää tiedä kuka on. Tavallaan tiedän, mutta olen lokeroinut itseni vain äidiksi. Niksukin kaipaa välillä omaa vaimoketta, mutta koen olevani siinäkin ihan hukassa. Peilikuvani ei vastaa itseäni. Takana kolme raskautta vähän ajan sisään näkyy kehossani. Yhdestä edes ehtinyt palautua, kun toiseen jo valmistauduttu. Ja se suru sekä ikävä. Vain toinen saman kokenut ymmärtää, mitä päässä, kehossa, sydämessä sekä henkisessä voinnissa tapahtuu. Jotain niin kamalaa. Toivon, ettei kukaan teistä sitä tiedä! Mutta tiedän, että blogissani vierailee varmasti moni saman kokenut. Vertaistukea etsimässä. Sitä minäkin tein Danielin kuoltua. Vertaistuki on yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein. Koska ei tarvita sanoja, toinen tietää mitä on olla tässä.
Mutta onnellisuus. Minkä sinä koet tekevän itsesi onnelliseksi? Nämä "helpot" asiat olen listannut itselleni, mitä pitäisi tehdä enemmän.
- lukeminen - hyvän kirjan lukeminen voi tuoda niin paljon
- elokuvien katselu - olen ainakin osannut uppoutua niin syvälle elokuvaan, että irtaudun hetkeksi omasta mielestä
- valokuvaaminen - haluaisin opetella kuvaamaan paremmin. Upea kuva on jotain niin hienoa
- meikkaaminen - tämä oli ennen Danielin kuolemaa yksi suurimmista intohimoistani. Haluaisin hieman tätä löytää jälleen itsessäni.
- kirjoittaminen - tämä on ollut minulle todella hyvää terapiaa
- urheilu - kehon fyysinen rasitus, kaikki tiedämme hyödyt.
Ja ehkä suurimpana. Minun pitäisi löytää aikaa myös itselleni. Lapseni pärjäävät kyllä hetken, jos äiti ei ole jokaista sekuntia läsnä. Mutta pelko ajaa minut siihen. Jos en ole koko ajan läsnä, voin menettää jotain kallista. Mutta aloitetaan tästä ja katsotaan mihin sitä päästään. Jos sulla on jotain hyviä vinkkejä, otan mielelläni vastaan ♥
