Mun on tosi vaikea aloittaa kirjoittamaan. Tuntuu, että mulla olisi hirveästi kirjoitettavaa ja sitten ei kuitenkaan yhtään mitään. Mitä mä osaisin kirjoittaa? Mistä mä kirjoittaisin? Kaikesta ja en mistään. Olen todella solmussa. Oikeastaan, olen hukassa. Pelko määrittelee elämääni edelleen 90% ajasta. Vaikka kuinka yritän taistella sitä vastaan, ei maailman meno tee siitä tällä hetkellä laisinkaan helppoa! Korona... En edes aloita puhumaan siitä, vaan ajattelin nyt purkaa mielen päältä toisen asian.
Vauvan hautakivi. Niin väärin koko aihe edes. Toistan itseäni, mutta ei kenenkään kuuluisi olla tällaisessa tilanteessa. Haudata oma lapsi, valita hautakivi, elää elämä ilman sitä pientä ihmettä. Tää on vaan niin väärin, eikä tästä ikinä selviä. Mutta hautakivi, niin kamalan vaikea asia.
Danielin hauta oli reilun vuoden ilman kiveä. Ensin seurakunnalta tuli tieto, että kiveä ei voida asentaa heti hautajaisten jälkeen, sillä maan pitää ensin tasoittua. Sitten tieto, ettei kiveä saa asentaa talvella. Annoimme asian jäädä muhimaan päähämme. Juttelimme Niksun kanssa siitä, millaisen kiven haluamme. Mutta kun emme halunneet tätä ollenkaan! Emme halunneet valita kiveä. Ei meidän kuuluisi olla tilanteessa, jossa valita kivi omalle lapselle. Mutta silti samalla, halusimme hänelle parhaimman kiven päällä maan. Olimme aivan lukossa koko asian kanssa. Yritin monta kertaa käydä suunnittelemaan hautakiveä netin kautta, mutta se ahdistuksen määrä joka siitä seurasi. Jätin siis asiaa koko ajan tuonnemmalle.
Kesällä lopulla kuitenkin päätimme, että hauta on kovin tyhjä ilman sitä kiveä, joten otimme asian todella hoidettavaksi. Kävimme hautakiviliikkeessä paikanpäällä katsomassa kiviä ja miettimässä, mitä oikein haluamme. Tiesimme sen, että haluamme vain mahdollisimman yksinkertaisen. Ei mitään krumeluureja. Yksinkertainen, kaunis kivi. Musta. Sellainen, joka on kuitenkin ihan ajaton. Miten tällaisiä edes pystyy ajattelemaan? Lopulta laitoin vain sähköpostia erääseen hautakiviliikkeeseen ja pyysin heidän suunnittelemaan mustan, kultaisin kirjaimin, yksinkertaisen kiven vauvallemme.
Pian sieltä tuli suunnittelukuvat ja sillä me menimme. Se oli hyvä. Yksinkertainen. Kivi, johon mahtuu myös meidän vanhempien nimet. Toiveessa siis olisi joskus päästä itse samaan hautaan oman pojan kanssa. Kuinka kieroutunutta edes ajatella tällaista...?
Kun kivi tuli, tunteeni olivat ihan pyörällä. Siinä se nyt on, hauta on valmis. Itketti, ei tää voi olla totta. Hyvä ja kamala tunne samaan aikaan. Mutta onneksi se nyt on siinä. Se on kaunis, yksinkertainen, meidän rakkaan enkelimme kivi.