Päällimmäinen ajatus tällä hetkellä - ikävä.
Hei vaan taas pitkästä aikaa. Aika on kulunut hujauksessa, niin hujauksessa, että olen palannut töihin. Ensimmäinen viikko taputeltu ja tunnelmat ovat äärimmäisen ristiriitaiset. Aloitin hommat nyt kevennetysti - kolme päivää viikossa, ensimmäisen kuukauden. Oli todella hassua mennä toimistolle ja nähdä ihmisiä. Olemme koronan vuoksi muutenkin olleet kovin vähän tekemisissä kenenkään kanssa ja yks kaks ympärilläni oli valtavasti ihmisiä. Osa näytti ilahtuvan nähdessään minut. Osa taas vaikutti siltä, että olisin voinut vaikka olla tulematta. Voin toki olla kovasti väärässä, mutta olen tätä nykyä niin herkkä ihmisten olemukselle. Siinä missä ennen olin tosi avoin ja juttelin mielelläni ihmisille, tämä nykyinen minä mielellään jättäisi kohtaamiset kohtaamatta. Olenkin siitä kivassa asemassa työssäni, että pystyn tekemään etätöitä. Koronan vuoksi meillä on töissä tällä hetkellä suosituksenakin se, että kaikki jotka etätyöhön kykenevät, tekisivät sitä. Ei vaaranneta muiden terveyttä - eikös se nyt ole kaikille jos selvää. Mitä nyt tänäänkin uutisia seuranneena... järkyttävän paljon tartuntoja ja sitäkin enemmän altistuneita. Kamalaa luettavaa. Mielelläni pysyisin vain täällä meidän kotona, maalaismaisemassa jossa lähin naapurikin kauempana kuin kiven heitto. Eli täällä on hyvä olla. Mutta juu, äitiysloma siis loppui. Olisin mielelläni ollut kotona vielä pidempään ja olisikin ollut, mutta ei nuo lainat maksa itse itseään eikä lapsille olisi kiva syöttää pelkkää puuroa. Ei tuolla kelan rahalla elätä perhettä sitten millään. Tämäkin olisi aihe, josta voisin kirjoittaa vaikka kuinka. On kurjaa, että äidit pakotetaan palamaan töihin lasten ollessa todella pieniä rahan takia. En edes uskalla miettiä yrittäjiä tämän osalta, heidän elantonsa kuitenkin riippuu niin omasta työnteosta. Olen kuullut miten moni on alannut hommiin vauvan ollessa vasta kahden kuukauden ikäinen, koska rahaa ei ollut. Huh 😢 Minä olisin erittäin mielelläni kotiäiti. Haluaisin olla lasteni kanssa kotona, mutta ymmärrän myös heitä, jotka mielellään palaavat töihin. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Harmillisesti itse en voi toteuttaa sitä mitä haluaisin ja se särkee sydäntäni. Oliverin jälkeen töihin paluu ei silloin ollut niin kamalaa, se tuntui ihan kivalta. Mutta Danielin kuoleman jälkeen en haluaisi olla lapsistani erossa oikeastaan hetkeäkään. Osanette laskea tässä vaiheessa 1+1...
Töihin paluu onneksi tapahtuu asteittain ja hissuksiin. Ei tarvitse rykäistä samantien kymmenen tuntia matkoineen erossa lapsista. Meinaan jo ensimmäinen työpäivä aiheutti mulle niin järkyttävän ikävän, että en pystynyt kuin itkemään kun viimein sain lapset syliini. Ensimmäinen työpäivä aiheutti mulle myös ihan kamalan migreenin ja olin niin kipeä kun viimein pääsin kotiin. Että hienosti alkoi sanoisinko, kipeänä järkyttävän ikävän ympäröimänä. Seuraava päivä oli onneksi jo hieman parempi, ikävä oli läsnä koko ajan, mutta pystyin sietämään sitä hieman paremmin. Ja koetin pysy liikkeessä työpöydän ääressäkin, etten vain istuisi. Olenhan tottunut liikkumaan lasten kanssa koko ajan ja yks kaks pitkät istumiset on liikaa keholle.
Mutta tästä alkoi meidän uusi arki. Nyt onneksi ensimmäinen vapaapäivä ja lähdettiin lasten kanssa heti aamusta lenkille ja siihen perään vielä ulkoilua. Teki niin hyvää mielelle ja keholle. Tätä uutta arkea nyt sitten opetellaan ja ensi kuusta pitäisi aloittaa jo nelipäiväinen viikko, jos vaan olen yhtään valmis siihen.
Palataan!
