Päällimmäinen ajatus tällä hetkellä - ikävä.

Hei vaan taas pitkästä aikaa. Aika on kulunut hujauksessa, niin hujauksessa, että olen palannut töihin. Ensimmäinen viikko taputeltu ja tunnelmat ovat äärimmäisen ristiriitaiset. Aloitin hommat nyt kevennetysti - kolme päivää viikossa, ensimmäisen kuukauden. Oli todella hassua mennä toimistolle ja nähdä ihmisiä. Olemme koronan vuoksi muutenkin olleet kovin vähän tekemisissä kenenkään kanssa ja yks kaks ympärilläni oli valtavasti ihmisiä. Osa näytti ilahtuvan nähdessään minut. Osa taas vaikutti siltä, että olisin voinut vaikka olla tulematta. Voin toki olla kovasti väärässä, mutta olen tätä nykyä niin herkkä ihmisten olemukselle. Siinä missä ennen olin tosi avoin ja juttelin mielelläni ihmisille, tämä nykyinen minä mielellään jättäisi kohtaamiset kohtaamatta. Olenkin siitä kivassa asemassa työssäni, että pystyn tekemään etätöitä. Koronan vuoksi meillä on töissä tällä hetkellä suosituksenakin se, että kaikki jotka etätyöhön kykenevät, tekisivät sitä. Ei vaaranneta muiden terveyttä - eikös se nyt ole kaikille jos selvää. Mitä nyt tänäänkin uutisia seuranneena... järkyttävän paljon tartuntoja ja sitäkin enemmän altistuneita. Kamalaa luettavaa. Mielelläni pysyisin vain täällä meidän kotona, maalaismaisemassa jossa lähin naapurikin kauempana kuin kiven heitto. Eli täällä on hyvä olla. Mutta juu, äitiysloma siis loppui. Olisin mielelläni ollut kotona vielä pidempään ja olisikin ollut, mutta ei nuo lainat maksa itse itseään eikä lapsille olisi kiva syöttää pelkkää puuroa. Ei tuolla kelan rahalla elätä perhettä sitten millään. Tämäkin olisi aihe, josta voisin kirjoittaa vaikka kuinka. On kurjaa, että äidit pakotetaan palamaan töihin lasten ollessa todella pieniä rahan takia. En edes uskalla miettiä yrittäjiä tämän osalta, heidän elantonsa kuitenkin riippuu niin omasta työnteosta. Olen kuullut miten moni on alannut hommiin vauvan ollessa vasta kahden kuukauden ikäinen, koska rahaa ei ollut. Huh 😢 Minä olisin erittäin mielelläni kotiäiti. Haluaisin olla lasteni kanssa kotona, mutta ymmärrän myös heitä, jotka mielellään palaavat töihin. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Harmillisesti itse en voi toteuttaa sitä mitä haluaisin ja se särkee sydäntäni. Oliverin jälkeen töihin paluu ei silloin ollut niin kamalaa, se tuntui ihan kivalta. Mutta Danielin kuoleman jälkeen en haluaisi olla lapsistani erossa oikeastaan hetkeäkään. Osanette laskea tässä vaiheessa 1+1... 

Töihin paluu onneksi tapahtuu asteittain ja hissuksiin. Ei tarvitse rykäistä samantien kymmenen tuntia matkoineen erossa lapsista. Meinaan jo ensimmäinen työpäivä aiheutti mulle niin järkyttävän ikävän, että en pystynyt kuin itkemään kun viimein sain lapset syliini. Ensimmäinen työpäivä aiheutti mulle myös ihan kamalan migreenin ja olin niin kipeä kun viimein pääsin kotiin. Että hienosti alkoi sanoisinko, kipeänä järkyttävän ikävän ympäröimänä. Seuraava päivä oli onneksi jo hieman parempi, ikävä oli läsnä koko ajan, mutta pystyin sietämään sitä hieman paremmin. Ja koetin pysy liikkeessä työpöydän ääressäkin, etten vain istuisi. Olenhan tottunut liikkumaan lasten kanssa koko ajan ja yks kaks pitkät istumiset on liikaa keholle. 

Mutta tästä alkoi meidän uusi arki. Nyt onneksi ensimmäinen vapaapäivä ja lähdettiin lasten kanssa heti aamusta lenkille ja siihen perään vielä ulkoilua. Teki niin hyvää mielelle ja keholle. Tätä uutta arkea nyt sitten opetellaan ja ensi kuusta pitäisi aloittaa jo nelipäiväinen viikko, jos vaan olen yhtään valmis siihen. 

Palataan!

Hei, niinku ikuisuus sitten! Se siitä oman ajan ottamisesta ja omien asioiden tekemisestä... Kun ei vaan ehdi. Ei sitten mitenkään. Mä en oikeastaan edes ymmärrä mihin tää aika katoaa. Päivät soljuu kamalaa vauhtia eteenpäin. Lapset kasvaa ja kehittyy silmissä. Ja mun silmäpussit roikkuu polvissa. Ei onneksi vielä nilkoissa asti, mut sinne ne on tippumassa tätä menoa. Meillä on yksi huonosti yönsä nukkuva neiti täällä ja hän sitten valvottaa meikäläistä vähän turhankin paljon. Kehitysvaiheet ovat ottaneet hänellä paljon kovempaa mitä Oliverilla aikanaan. Mutta tässä sitä mennään, vauhdilla eteenpäin. Johan me vietettiin Evelinin 1-vuotis juhlat! Jotenkin niin vaikea käsittää, että meillä on vauvavuosi jo ohitse ja nyt talossamme on taapero. Lapsista on toisilleen koko ajan enemmän ja enemmän seuraa, kun Evelin alkaa jo ymmärtää leikkien päälle ja liikkuu todella hyvin. Kävelee ja kiipeää minne vaan. Puhetta alkaa tulla kovasti ja hän ymmärtää asioita ihan kamalan paljon, sama kuten veljensäkin pienenä. Neuvolassa on molempien kohdalla ihmetelty fiksuutta. Siinä sitä sitten onkin, kun kaksi fiksua pientä lyö päänsä yhteen. Mitähän nämä joskus vielä keksii!?

Jännitettiin tosi paljon, että voidaanko me koronan takia viettää 1-vuotis juhlia ollenkaan. Mutta onneksi korona alkoi hellittää ja päätimme, että pidämme pienet juhlat kotipihallamme sään salliessa. Kutsuimme pelkästään kummit, mummit ja minun sisarusten perheet. Kaikki eivät harmillisesti päässeet mukaan juhlimaan, mutta meillä oli silti onnistuneet ja ikimuistoiset juhlat. Siitä olen iloinen. Eihän Evelin näitä juhlia tule muistamaan, mutta tärkeä nämä silti oli järjestää ja kuvien muodossa voi sitten isompana katsella.




Sää helli meitä, oli todella kuuma ilma. Donitsit meinaan meinasivat sulaa telineisiin. Oli todella ihana nähdä kaikkia rakkaita pitkästä aikaa. Koronan vuoksi ollaan pidetty kaikkiin niin kovasti etäisyyttä tartuntojen välttämiseksi ja nyt kaikkia nähdessäni tunsin olleeni niin kamalan yksin ja yksinäinen, vaikka kaikki olivatkin vain puhelimen soiton päässä. Oli todella kiitollinen olo saada kaikkia rakkaita lähelle. Ja lapset nautti, voi että he nauttivat. Ja oli onni, että Evelin ei niin kovin vierastanut. Mummia hänelläkin oli ollut ikävä, siellä ne Oliverin kanssa sylissä koko ajan olisivat olleet.



Tein myös itselleni haasteen juhliin. Halusin ylittää itseni ja tehdä täytekakun Evelinille itse. Mä en todellakaan ole mikään kakun tekijä - tämä oli ensimmäinen kakku, jonka koristelin pursottamalla. Siltä se näyttääkin. Mutta maku oli kohdillaan ja se se kai tärkeintä onkin. Ja tästä sitä on hyvä jatkaa, harjoittelua vaatii tämäkin homma. Välineet tietysti voisi olla paremmat. Neljän euron halpis pursotin ei varmasti ole kaikista parhain muutenkaan hommaan. Ja värjäsin ensimmäistä kertaa ikinä kermavaahtoa. Ylitin itseni ja aion kyllä jatkossa tehdä juhliin kakut itse ja harjoitella vaan. Mukavaa puuhaa se oli.


Meidän prinsessa Evelin, neiti 1-vuotias kiittää kovasti juhlijoita ja lahjat olivat ihania ♥

Mun on tosi vaikea aloittaa kirjoittamaan. Tuntuu, että mulla olisi hirveästi kirjoitettavaa ja sitten ei kuitenkaan yhtään mitään. Mitä mä osaisin kirjoittaa? Mistä mä kirjoittaisin? Kaikesta ja en mistään. Olen todella solmussa. Oikeastaan, olen hukassa. Pelko määrittelee elämääni edelleen 90% ajasta. Vaikka kuinka yritän taistella sitä vastaan, ei maailman meno tee siitä tällä hetkellä laisinkaan helppoa! Korona... En edes aloita puhumaan siitä, vaan ajattelin nyt purkaa mielen päältä toisen asian.

10.6.2019 Maanantai

Kello 4:12
Herään kamalaan pissa hätään. Niinkuin joka yö viimeisen seitsemän kuukauden aikana. Vessaan kävellessä mietin, miten ihmeellinen olo mulla oli. Olinko nähnyt unta, että mua supistaa? Pissalla huomaan, että muahan supistaa oikeasti. Eikä tämä supistus ollut enää mitään harjoitus supistelua. Ei mikään sietämätön, mutta inha. Väsymys oli silti ihan kamala vielä, joten takaisin sänkyyn unille. Eipä se enää mitään kunnon unta ollut. Supistukset vaivasivat 20 minuutin välein.

Kello 7:05
Oliver herää ja noustaan aamupalalle. Herättelen samalla Niksun ja kerron, että supistelee kovasti. Tehdään aamutoimet ja äitini saapuu aamupalan aikaan meille. Mä kävelen siinä vaiheessa jo ympäri taloa, supistaa paraikaa aika kovasti. Päätin, että voisi olla hyvä alkaa kellottamaan supistuksia. Niitä tuli kuitenkin tosi tiuhaan. Toiset hieman miedompia kuin toiset. Jos supistuksia tuli tiheämmin, olivat ne miedompia. Jos väli ylitti kymmeneen minuuttiin, oli saapuva supistus todella kova jo ja jouduin ihan tekemään töitä hengityksen kanssa, että selvitän sen hetken.

Kello 10:20
Päätimme lähteä kävelylle koko poppoo. Normaalistikin ulkoilemme aamutoimien jälkeen Oliverin kanssa, joten miksi minun supistelujen takia se olisi jätetty välistä. Olinhan lukenut jostain aiemmin, että liikunta saattaa edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Eikun siis jalkaa toisen eteen ajattelin. Jouduin lenkillä monta kertaa pysähtymään supistuksen ajaksi. Silloin ei ihan mielellään enää kävellyt. Pohdittiin, pitäisikö tässä jo soittaa synnärille. Meille oli varattu seuraavalle päivälle jälleen lääkärin tapaaminen (kävimme siis todella monta kertaa ultrassa ja tarkistuksessa tässä raskaudessa) ja synnytyksen käynnistys, koska viikot olivat jo yli Rv38. Siihen asti piti odottaa käynnistyslupaa, sillä vauvan piti olla täysiaikainen ennen sitä. Maanantaille emme käynnistystä saaneet, sillä ensimmäinen vapaa aika oli lääkärille vasta tiistaille 11.6. Pään kanssa oli ihan kamala työ, että pystyi odottamaan niin pitkään. Daniel kuoli kohtuun rv36+5 joten se viikko ja viikot sen jälkeen olivat pelkoa ylimmillään. Lenkillä supistukset yltyivät sen verran lisää, että sekä Niksu että äitini olivat molemmat sitä mieltä, että soittoaan nyt vaan heti synnärille. Eikä tultaisi sieltä enää kotiin ennen kuin vauvan kanssa. Pää ei kestäisi kotona olemista ja huolta vauvasta, että onhan kaikki hyvin.


Kello 10:54
Soitto synnärille. Luojan kiitos puhelimeen vastasi ihana kätilö. Käski lähteä tulemaan heti kun päästään. Onneksi sairaalakassi oli jo pakattu ja kaikki oli muutenkik valmiina. Niksu vielä söi oman aamiaisen ja sitten lähdettiin ajelemaan sairaalaan. Emme pitäneet mitään järkyttävää kiirettä, eihän tässä mikään kiire mihinkään ollut. Matkalla supisteli todella kovaa ja jokaisen supistuksen aikana jouduin ihan kunnolla hengittelemään.

Kello 12:03
Meidät kirjattiin sisään sairaalaan. Ensimmäisenä laitettiin käyrille ja kuunneltiin, että kaikki on hyvin. Supistukset näkyivät mittarissa ja vauva voi hyvin. Tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Auki sellaisen 3-4cm. Meidät vastaanottanut kätilö oli sama joka vastasi puhelimeen. Aivan ihana tyyppi. Tuntui siltä, että meistä pidetään nyt huolta. Ymmärsi hyvin pelkomme taustamme vuoksi ja lupasi, ettei meidän tarvitse lähteä kotiin. Saadaan huone, että voidaan odottaa seuraavan päivän käynnistys aikaa. Nyt ei mahdollisesti tapahdu mitään, oletettiin. Veimme tavarat huoneeseemme ja hetken istuttiin ja ihmeteltiin. Kätilö suositteli, että mitä enemmän liikun sitä parempi. Se todella edesauttaa synnytyksen etenemistä. Päätettiin Niksun kanssa, että lähdetään ostamaan kaupasta evästä molemmille. Eihän me tosiaan tiedetä kauan tässä menee ja energiaa tarvitaan. Matka kaupalle oli tuskaa. Supistukset alkoivat olla todella kivuliaita. Kaupassakin hengittelin paikoillani, ihmiset ihmettelivät ympärillä. Paras oli kun Niksu kokosi itselleen salaattia ja se levisi häneltä ne pitkin lattioita. Saatiin evästä ja ostin itselleni pari vauva lehteä luettavaksi ja ajanviettoon. Matka takaisin sairaalalle, huh. Eihän siinä ollut matkaa varmaan kun sen puoli kilometriä suuntaan, mutta supistelujen kanssa matka oli raskas.

Kello 16:00
Sairaala tarjosi ruoan äidille. Isä ei saanut vielä, kun ei oltu synnytetty ja perhehuoneessa. Kävin syömässä tai oikeastaan närppimässä. Ruoka ei supistelujen takia maistunut. Niitä oli siis tullut säännöllisesti 5-10minuutin välein aamusta asti ja nyt alkoi olla voimat jo aika tiukilla. Ja supistukset koko ajan tihenivät.

Kello 16:40
Omassa huoneessa ja kätilö tuli laittamaan käyrille. Kohdunsuun tilanne taas tutkittiin, ei muutosta aiempaan. Niksu katseli telkkua ja mä yritin siinä samalla lukea lehtiä ja söin mansikoita. Lopulta voimat alkoivat todella käydä vähiin ja kävin pötköttämään sängylle. Tuskissani en edes muistanut, että olin ottanut itselleni musiikkia mukaan. Olin ajatellut kuuntelevani tsemppiä musiikkia synnytyksen aikana, mutta sinne ne vaan jäi laukun pohjalle. Olo oli todella tuskainen.

Kello 17:30
Mun mahassa napsahti. Tämä oli tuttu tunne. Muistan kun odotin Danielin synnytyksen alkamista ja lapsivedet menivät. Samanlainen napsahdus tuntui mahassa. Mitään ei silti lorahtanut. Tosin, olin sängyssä kylkiasennossa jalat tiiviisti yhdessä. Niksu oli juuri syömässä eväitään ruokailutilassa. Kokeilin varovasti nostaa jalkaa. Jep, lapsivedet meni! Niksun saavuttua pyysin soittamaan kelloa ja ottamaan multa housut pois. Tuli joku toinen kätilö. Ehdin jo säikähtää, sillä tiesin tämän Oliverin synnytyksen ajoilta. Hän ei ollut sieltä mukavimmasta päästä. Eikä tälläkään kertaa. Tyly kysymys, mikä hätänä. Kerrottiin lapsiveden menosta. Meidän oma kätilö taisi olla syömässä tai jossain muussa hommassa, en kivuissani painanut mieleen. Tulee kuulemma kun ehtii. Mun olo vaan alkoi käydä sietämättömäksi. Todella kovat supistus kivut. Pyysin Niksua painamaan kelloa uudestaan. Pian huoneeseen hyökkää useampi kätilö samaan aikaan. Mikä hätä täällä on? Niksu oli vahingossa painanut väärää nappia - seinästä, joka aiheuttaa isomman hälytyksen :D Tulipahan sekin testattua. Kohdunsuu edelleen sen 4cm auki, ei muutosta. Meidän kätilö sanoi tuovansa mulle ilokaasun siihen sängylle, että saan helpotusta pahinpaan kipuun. Halusin synnyttää jälleen mahdollisimman pienillä avuilla. En mennyt edes ammeeseen, vaikka sitä tarjottiin. Yhtäkkiä kätilö päättikin, että siirtää meidät yhden huoneen verran eteenpäin, eli synnytyssaliin. Onneksi matka oli lyhyt, sillä tuntui etten pääse kivuiltani enää liikkumaan. Ilokaasu oli siinä vaiheessa pelastus. Vetelin sitä aikamoisella tahdilla kitusiini. Kyselin sieltä välistä, että miksi mulla ei ole tippaa. Kuulemma synnytys etenee niin hienosti eikä ole mitään riskitekijöitä, niin en tarvitse. Ja kun en halua sitä epiduraaliakaan. Niksu tuo otsalleni kylmää pyyhettä kun olen tuskissani. Kuulemma hän oli menossa kastelemaan sitä uudestaan viileäksi, olin tarrannut käteen tiukasti ja sanonut ettei mene enää minnekään.

Kello 18:20
Kivut on kamalat! Vedän ilokaasua paljon... Liikaa. Vedin sitten ilokaasu överit. Olin kysynyt siinä vaiheessa, että kuolenko mä, kun meni taju niin sekaisin. Samalla mulle tuli kamala ponnistamisen tarve. Mutta mä vaan lohduttauduin siihen ilokaasun. Kätilö totesi, että katsotaan kohdunsuun tilanne. Nyt oltiin täysin auki. 18:36. Hän totesi, mitäs jos en enää ottaisikaan ilokaasua vaan ponnistaisin vain. Mua kävi pelottaa, ilman ilokaasua sattuu niin kamalasti. Mutta rohkaistuin ja Niksukin vähän väkisin otti kaasun kädestäni. "Seuraavalla supistuksella sit vaan ponnista, keskityt siihen", kätilö ohjeisti. Supistus tuli, kävin ponnistamaan
Ensimmäinen ponnistus, pää tulee vauhdilla. Toinen ponnistus, pää yli puolen välin, nyt pitää höllötä. Kolmas, erittäin pieni ponnistus, neiti syntyi! Kaikki yhden supistuksen aikana!

Kello 18:38
Kaunis tummahiuksinen pieni neiti on syntynyt!

Hei, olen Janet. 33-vuotias, kolmen lapsen äiti. Vain kaksi heistä on luonani. Yhdestä jouduin päästämään irti ennen aikojaan. Asumme omakotitalossa, jota koetamme hissuksiin remontoida kuntoon ja päivittää tälle vuosikymmenelle. Esikoisemme Oliver täyttää ensi kuussa jo kolme. Enkelipoikamme Daniel olisi vuoden ja neljä kuukautta. Tai niin hän on, taivaan kodissa. Ja elämämme yllättänyt neiti Evelin pienoinen on viisi kuukautinen. Mitä muuta? Niin... Höm... En tiedä. En todella tiedä mitä muuta kertoisin itsestäni. Muistanko enää minua? Entinen minä olisi kirjoittanut vaikka ja vallan mitä. Kosmetiikka, sisustus, eläimet, urheilu, ratsastus, kirjoittaminen... Nykyinen minä. En tiedä mitä muuta olen kuin äiti. Ja vaimoke jo 13 vuotta. Kuka minä olen?

Kun elämä osoitti meille pahimman raakuutensa, hävitin samalla itseni. En oikein tiedä enää kuka olen. Mistä edes pidän. Olen opetellut elämään surun ja kovan ikävän kanssa. Ja samalla olen kuitenkin ollut niin kiitollinen ja onnellinen, välillä kokien suurta syyllisyyttä hyvistä tunteista. Danielin kuoleman jälkeen kaikki on tuntunut niin turhalta. Kaikki muu on turhaa, paitsi rakkaat lapseni ja läheiseni. Mitä väliä millään muulla on? Haluan antaa lapsilleni kaiken mitä voin, muulla ei väliä. Tai näin oli ainakin koko ensimmäinen vuosi kuolemasta. Nyt pikku hiljaa olen alkanut ymmärtää, että kyllä kai minäkin jotain saan tehdä. Jotain muutakin kuin vain ylläpitää itseäni syömällä ja peseytymällä. Koin niin kamalaa syyllisyyttä kaikesta mitä tein. Varsinkin kaikesta "turhasta". Tai kaikesta sellaisesta mikä olisi kivaa. Eihän minulla ole mitään oikeutta tehdä mitään mistä hymyilen, olenhan menettänyt lapsen. Enhän minä saa olla iloinen. Joku vielä katsoo minua pahasti, että miten tuokin lapsensa menettänyt nauraa. Eihän sellainen käy päinsä. Varmaan senkin takia olen unohtanut kaiken mistä pidän, koska koen ettei minulla olisi oikeutta. Niksu on onneksi ollut mulle upea järjen ääni. Hän on kysynyt monta kertaa, "haluaako Daniel, että hänen äitinsä on vain surullinen?". En usko. Koska kun mietin omaa lapsuuttani, halusin vain, että minun vanhempani olisivat onnellisia, iloisia ja terveitä. Ja niin varmasti haluaa minunkin pienet. Daniel sieltä taivaasta. Olen pikku hiljaa siis alkanut antaa itselleni ehkä armoa, että kai minäkin saan tehdä jotain mielekästä. Siis sellaista mielekästä, mikä on vain mun yksin tekemä juttu. Koska lasteni kanssa olo on aina mielekästä, ihanaa ja antoisaa. Täynnä rakkautta.


Joten mikä olisi paras tapa alkaa purkaa itseään ja löytää se uusi minä joka olen, kuin kirjoittaminen? Tässä sitä siis ollaan, blogin äärellä. Samaan aikaan kovin jännittävää sekä pelottavaa. Ensinnäkin en yhtään tiedä osaanko enää kirjoittaa. Olen huomannut, että aivoni eivät toimi enää samalla tavalla ja saatan harhailla ajatuksissani miten vain. Näin ollen teksti voi olla todella epäselvää tai aihe saattaa hyppiä kamalasti, punainen lanka puuttunee aina kokonaan. Mutta yritän. Ja haluan yrittää jotain ihan vain omaa. Hyvää terapiaa itselleni, voisin olettaa. Ainakin ennen ollut. Katsotaan miten tämä tästä etenee.

Hui, siinä se nyt on. Kirjoitus, jolla rikon yli vuoden kestäneen hiljaisuuden. Apua. Mua just nyt ehkä ahdistaa. Saanko mä tehdä tätä?

Reppuni painaa jälleen enemmän. Siellä asunut pelko on kasvanut ja voimistunut. Kasvanut todella painavaksi. Se potkii välillä repusta niin kovaa selkääni, että ilmani karkaavat keuhkoistani ja tunnen tukehtuvani. Se saa aivoni menemään totaalisesti solmuun ja normaali järkeily ei aina auta. Pelko salpaa toimintakyvyn. Saan sen pahimmat otteet aina selätettyä, mutta muuten se pitää ranteistani kiinni tiukasti. On ja pysyy. Olen taistellut sitä vastaan nyrkein, mutta olen joutunut taipumaan sen tahtoon. Silti, edelleen yritän taistella sitä vastaan. Mitä elämä on jatkuvan pelon kanssa? Kamalaa.

Pelkään niin paljon, että Oliverille sattuu jotain. Pelkään sitä niin paljon, että herään yöllä kuuntelemaan hänen hengitystä. Enkä tahdo iltaisin saada sen takia unta. Tiedän, että vaikka kuinka vahtisin ja suojelisin häntä kaikelta maailman pahalta, hänen elämä ei silti ole täysin minun käsissäni. Pystyn suojelemaan tietyiltä asioilta, mutta en kaikelta. Tekisin silti mitä tahansa poikieni eteen. Mitä tahansa! Tiedän, etten saa kääriä lastani pumpuliin, hänen täytyy myös saada elää. Silti haluaisin tehdä sen todella kovasti. Haluaisin laittaa pumpuliin, kuplamuoviin ja mihin tahansa suojellakseni häntä kaikelta. En vain saa tehdä niin. Oliverin täytyy saada elää. Yritän myös olla näyttämättäni pelkoani hänelle. Ei lapsen pidä kokea, etteikö vanhempi silti pystyisi suojelemaan ihan miltä tahansa. En haluaisi olla hetkeäkään poissa lapseni luota. En sekuntiakaan. Haluan nähdä kaiken mitä hän tekee, kuulla kaiken mitä sanoo. Kätkeä kaikki ne sydämeeni varmaan talteen, joka ikisen sekunnin. Kaikki voimavarani menee tällä hetkellä siihen, että annan Oliverille kaikkeni. Ihan kaikkeni.

Pelkään myös rakkaan mieheni puolesta. En kestäisi sitä, että Niksulle sattuisi jotain. En ikinä haluaisi, että Oliver joutuisi sen takia kärsimään, että isä ei olisikaan läsnä. Kuuntelen öisin myös hänen hengitystä. Varmistan viestein, että hän on kunnossa. Haluan, että poikiemme isä voi hyvin. Haluan, että mun kallioni on läsnä. En haluaisi häntä päästää lähtemään mihinkään, koska pelkään, että matkalla sattuu jotain.


Pelkään, että äidilleni sattuu jotain. Äitini on ollut suurin tukeni koko elämäni. Hän tuntee syvimmät sopukkani, onhan hän minut pienestä saakka kasvattanut, kulkenut mukana ja kantanut sydämessään. Hän tietää oikkuni, tietää milloin kaipaan syliä ja heikkouteni. Niinkuin minä tunnen omat lapseni. Koska äiti. Pelkkä sana äiti kertoo niin paljon.

Pelkään veljeni, siskoni, heidän lapsien sekä koko perheen puolesta. Kaikkien sukulaisteni ja ystävieni. Pelkään, että heille sattuu jotain. Pelkään, että elämä olisi heille epäreilu, niinkuin on ollut meille ja monelle muulle. Tahdon heille pelkästään hyvää, pelkkää hyvää mitä elämä voi antaa. En tahdo heidän reppuun asumaan mitään ikävää.

Ensimmäistä kertaa ikinä, pelkään myös omasta puolestani. Oma henkeni ei ole koskaan ollut minulle näin arvokas mitä on nyt. Ja syy siihen on vain ja ainoastaan lapseni. Daniel on jo taivaassa, lähti sinne ennen meitä, mutta Oliver. Mitä Oliverille kävisi jos en olisi tässä? Tai tiedän kyllä, että Niksu hoitaisi hänet, kasvattaisi kunnon pojan. Mutta se, että minä en näkisi hänen kasvuaan, saa minut pelkäämään niin paljon. Tämän takia haluaisin joka ikisen sekunnin elämästäni viettää hänen rinnallaan. Katsoa hänen leikkejään, kieltää vaaranpaikoista ja suojella kaikelta maailman pahalta. Siksi oma henkeni on minulle arvokas.

Olen miettinyt, pitäisikö minun kirjoittaa varmuudeksi kaikille rakkaimmilleni kirjeet. Kertoa, mitä haluaisin heidän tekevän, jos aika minusta jättää... Koska se mitä haluaisin on se, että heidän tulisi kuitenkin jatkaa elämää. He eivät saisi surra niin paljoa. Haluaisin, että he olisivat silti onnellisia. Haluaisin, että he nauttivat elämästä, koska aika täällä on silti niin lyhyt. Tekisivät elämässä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Saavuttaisivat unelmiaan ja tavoittelisivat kuuta taivaalta. Tekisivät kaikkea sitä, mitä minä en uskalla.

Itse kuolemaa en kuitenkaan pelkää....

Kysymys, jota kysytään usein. Kysymys, johon vastaan lyhyesti ja nopeasti, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Kuinka voit? Kauanko sulla on aikaa ja halua kuunnella...? Tässä elämän tilanteessa voin kertoa, että jyvät ovat paljastuneet akanoista. Tiedän, keihin voi todella luottaa, ketkä oikeasti ovat niitä todellisia ystäviä. Ketä oikeasti kiinnostaa se, miten voidaan. Moni on ollut sitä mieltä, että johan he ovat päässeet asiassa eteenpäin, kun voivat kerran ihan ok. Niin, kovin vähän sinä tiedät... Tästä ei koskaan pääse yli, eteenpäin on kyllä pakko jatkaa. Eteenpäin jatkaminen on silti niin kovin vaikeaa. Olen myös tullut siihen tulokseen, että en edes oikeastaan halua enää edes puhua kenellekään. Olen alkanut sulkemaan asioita syvälle sisimpääni. Olen kovin pintapuolinen. Jutustelen niitä näitä.


Suru ei ole pelkästään tunne. Se vaikuttaa koko kehoon monellakin eri tavalla. Minulla se on osunut sydämen lisäksi ainakin muistiin. Pääni on surun sumentama. Saatan kertoa samat asiat muutamaankin kertaan. Ihan kuin kertoisin ne ensimmäistä kertaa. Onneksi kyseessä on yleensä hyvin vähäpätöiset asiat, mutta silti en muista niitä kertoneeni jo parikin kertaa aiemmin. Kaupassa käydessä en todellakaan muista tarkalleen mitä piti ostaa, ellei olisi kauppalappua mukana. Ja nyt siis puhutaan ihan vaan parista tuotteesta. Tai niistä, mitä varta vasten lähdin kaupasta ostamaan. Ne jää sinne, ellei ole paperilla ylhäällä. Saatan myös unohtaa, mitä olin menossa tekemään ja teen samaan aikaan sataa asiaa. Olen ennenkin kyennyt multitaskaamaan, mutta tällä hetkellä asiat levähtää vain käsiini. Uneni on myös todella levotonta kun lopulta siihen uneen vaivun. Näen niin kamalia unia, joista havahdun monta kertaa yössä.

Suru on jumiuttanut myös koko kroppani. Puren niin kovaa hampaitani yhteen öisin. Niskat niin tiukat, ettei pää aina suostu kunnolla kääntymään. Ja siitä sitten vielä menee selkään ja takareisiin. Vaikka kuinka sitä yrittääkin rentoutua ja antaa kropalle aikaa, tuntuu joka yö tekevän vielä enemmän jumeja. Välillä suru ja ikävä saa ihan voimaan pahoin.. Ja se sydänkipu, sen kanssa elän päivittäin.



Pääni sisällä käy sellainen myllerrys, jota pitäisi saada purettua ulos. Sen takia koetan kirjoittaa ja jäsennellä ajatuksiani. Ei näistä aina välttämättä saa selvää, mutta teenkin tätä itseni vuoksi. Koska puhuminen on vaikeaa, enkä koe, että on oikeastaan ketään kenelle puhua. Olen jo niin monen kanssa tätä asiaa käynyt läpi, enkä tosiaan osaa heillekään enää puhua. Suru on laittanut minut lukkoon. Enkä tiedä missä on avain....

Sanat, jotka olen kuullut jo monta kertaa.
Sanat, jotka sanotaan lohduttaakseen minua.
Sanat, jotka ovat niin auttamattomasti väärässä.
Molemmilta osin. Ei, en ole vahva. Ei, en todellakaan pääse tämän asian yli.
Lauseen sanoja ei varmasti tarkoita mitään pahaa sanomisellaan. Tarve lohdutukseen tällaisessa tilanteessa on vain todella suuri. Lauseen sanoja ei vaan pysty käsittämään, mistä oikeasti on kyse. Tai varmasti voi osittain, mutta se että tietäisi edes osan siitä tunteesta mitä minulla on, nämä sanat jätettäisiin sanomatta. En todellakaan ole kenellekään lauseen sanojalle ollut vihainen, en vain myöskään ole voinut rehellisesti vastata vasten kasvoja, että olet muuten niin väärässä. Tällaisessa tilanteessa kun ei vain ole mitään oikeita sanoa, kun ei tunnu olevan sanoja ollenkaan. Siis ei minulla itsellänikään. En osaa vertaisianikaan sen enempää lohduttaa. Ei tässä ole mitään muuta, kuin jälleennäkemisen toivo. Tähän ei ole oikeita sanoa, on vain läsnäolo. On vain se hetki, kun tarjotaan olkapää kun romahtaa. En halua kuulla mitään viisaita lauseita, ne eivät auta yhtään. Tiedän ne kaikki jo itsekin. Olen silti kiitollinen kaikista sanoista joita saan, ei sitä käy kieltämään. Tiedän, että jokainen haluaa vain lohduttaa parhaansa mukaan. Ymmärrän kaiken. En silti ole menettänyt tässä kaikessa järkeäni, vaikka olenkin. Eikö olekin outoa? Minustakin. Toivottavasti saatte ajatuksestani kiinni... Minäkään ei aina saa.

Olet vahva.... Ehkä osaltani osittain. Mun on pakko jaksaa mennä eteenpäin, Oliverin vuoksi. Jos häntä ei olisi, en tiedä miten olisin aamuisin päässyt sängystä ylös. En tiedä, miten elämäni olisi siinä tilanteessa käynyt. Jatkaminen olisi ollut ainakin tuhannen paljon vaikeampaa. Oliver pakottaa jaksamaan. Hänen iloiset kasvonsa saavat pirstaloituneen sydämeni silti sykähtelemään onnesta. Mutta että vahva, ehei, en ole. Pelkään, että romahdan hetkenä minä hyvänsä. Se mitä näytän ulospäin, ei todellakaan kerro sitä, mitä sisälläni tunnen. Joku saattaakin luulla minua vahvaksi, enhän mä näytä tunteitani. Alkuun ne tulivat oikein ryöppäinä ulos. Nyt olen oppinut piilottamaan niitä. Itken yksin ollessani. Romahdan, kun kukaan ei ole sitä todistamassa. En tahdo taakoittaa vaan ketään omalla murheellani. Eikä tämä murhe lähde ikinä pois. Se vain muuttaa ajansaatossa muotoaan. Tai niin olen kuullut. Omakohtaista kokemusta on vielä liian lyhyt aika.

Olet vahva... Mua pelottaa ihmisten tapaaminen. Mun sydän alkaa lyödä tuhatta ja sataa. Pelkään siinä hetkessä niin paljon sitä, että tunteeni vain purkautuvat ja alan itkemään. Pelkään myös sitä, että hän ottaa Danielin puheeksi. Minähän voisin puhua enkelilapsestani joka ikinen sekunti, mutta veikkaan, ettei kuulija ole ihan samaa mieltä. Ja kuitenkaan en halua puhua. Koska kukaan ei ymmärrä. Tunnen oloni turhautuneeksi, sillä moni on verrannut oman lapsen kohtukuolemaa jopa lemmikin poismenoon. Ei sillä, itsekin hajoan sinä päivänä lisää, kun jompikumpi karvakuonoista lähtee sateenkaarisillalle, mutta se ei silti ole millään lailla verrattavissa oman lapsen menetykseen. Se, että Daniel ei elänyt päivääkään elossa kohtuni ulkopuolella, ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi ollut yhtä oikea kuin sylissäni elossa ollut lapsi. Moni ei tätä ymmärrä. Daniel oli minulle ja meille oikea siitä hetkestä asti, kun teimme plussatestin. Hän eli sisälläni, kasvoi ja kasvatti meitä siinä matkalla. Hän vastasi minun kosketukseen, hiljeni kuuntelemaan laulujani ja hän oli täydellinen pieni ihminen. Pelkään myös sitä, että ihmiset kokevat seurani vaivaannuttavaksi, koska ei tiedä mitä sanoa.


Olet vahva.... "Mä en kestäis tuollaista." Tuota, en minäkään kestä....

Olet vahva... Pääset tämän yli. Todellako? Pääseekö oman lapsen kuolemasta joskus yli? Epäilen. Asian kanssa on vain opittava elämään. Tässä ei oikein ole muita vaihtoehtoja.

Olet vahva... Enkö mä saa olla heikko?

Olet vahva... Pelkään niin paljon sitä, että Oliverille sattuu jotain. Pelkään, että Niksulle sattuu jotain. Pelkään, että jollekin läheiselleni sattuu jotain. Pelkään niin paljon, että valvon öitä. Kuuntelen, että Oliver ja Niksu hengittää. Pelkään itseni puolesta, koska mun pitää pystyä huolehtimaan mun perheestä. Pelkään niin, että vahvuus on kaukana.

Kun saat surun ja syyllisyyden täyttämän repun selkääsi, kannat sitä lopun elämääsi. Taakka voi matkan varrella keventyä, mutta se ei koskaan lähde pois. Se reppu on ja pysyy. Painolasti tuntuu alussa musertavalta. Sitä ei jaksaisi kannatella mitenkään ja se painaa kehosi maanrakoon. Reppu tuntuu olevan niin iso, että se pystyy hautaamaan sinut kokonaan. Hiljalleen kehosi saa voimia nousta ylöspäin, mutta välillä reppu silti saa lisävoimaa ja painaa uudelleen alas. Tämän repun kanssa matka on pitkä. Loputon. Sitä kannetaan siihen päivään saakka, kunnes jälleennäkeminen koittaa. Repun sisältö saattaa matkan varrella myös lisääntyä sekä muuttaa muotoaan. Minun repussani kulkee vahvasti myös ikävä ja kaipuu. Nekin painaa siellä. Jokaisella meillä on oma reppumme kannettavana. Toisten kevyempi kuin toisten. Repuista löytyy kevyempiäkin asioita kantaa. Niiden painavien asioiden lokeroiden vieressä on niitä mielettömän ihania asioita. Minun repussani on ne kaikista kalleimmat aarteet minulle. Vaikka reppuni on äärettömän raskas kantaa, omaa reppuani en vaihtaisi kenenkään kanssa.


Minun reppuuni muutti syyllisyys todella vahvasti Danielin poismenon jälkeen. Olen syyttänyt kuolemasta itseäni. Tiedän kyllä, että se on väärin, mutta en voi tälle syyllisyyden tunteelle mitään. Minun pitäisi olla äiti, joka huolehtii lapsistaan. Olenkin äiti, joka ei saanut pidettyä lastaan hengissä ennen syntymäänsä. Koen olevani epäonnistunut. Vaikka järkeni sanoo, että syyllisyys on turhaa, se ei auta mitään, en vain saa sitä tunnetta pois. Se painautui niin kovasti reppuni sisältöön, että sitä ei tunnu saavan edes kaivamalla pois. Tiedän, että tein raskausaikana kaiken miten pitää. Pidin huolta itsestäni ja samalla sisällä kasvavasta lapsestani. Silti mietin, että oliko jokin tekoni sellainen, mikä olikin väärin. Sellainen, mikä vahingoitti sisällä kasvavaa elämää. Olisiko ollut sittenkin jotain, mitä olisin voinut tehdä paremmin? Minun olisi pitänyt tuntea aiemmin, että lapseni ei voi hyvin. Minun olisi pitänyt tietää ja tehdä asian eteen jotain. Olisi pitänyt mennä aiemmin sairaalaan. Mutta ei. En tiennyt. Petin lapseni luottamuksen ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaa. En pitänyt häntä turvassa kohdussa, paikassa, jonka pitäisi olla maailman turvallisin. Tästä kannan syyllisyyttä.


Järki ja tunteet, ne taistelee tällä hetkellä päässäni todella paljon. Tunteet ovat kyllä olleet voitolla erittäin vahvasti koko ajan. Tämän takia järkeni ei saa taottua syyllisyyttä päästäni, tunne pitää siitä niin vahvasti kiinni. Syyllisyys hyökkää vahvasti esiin aina, jos vähänkin iloitsen jostain. Heti se painaa mieleni maahan. Enhän minä saa tuntea mistään iloa. Varsinkin jos olen nauranut Oliverin töhöilylle, iskee syyllisyyden tunne välittömästi päälle. Ei mulla ole oikeutta tähän iloon....

Voi jos olisin vain tehnyt enemmän...

Onko teille koskaan sattunut niin, että olette ihan kuin tienneet tapahtuneen asian etukäteen? Tai onko teille käynyt niin, että olette saaneet jonkinlaisia merkkejä tapahtumasta etukäteen ja tajunneet ne vasta jälkikäteen? Mulla on nyt sellainen olo. Ihan kuin olisin tiennyt tietämättäni tulevasta ja ihan kuin jokin olisi yrittänyt varoittaa ja valmistaa minua tulevaan. On erittäin spookya edes ajatella tällaista, mutta jos sellaista onkin kokenut... Puhutaan kuudennesta aistista, onko meillä sellainen? Niinhän sitä sanotaan, mutta mitään ei voida varmaksi sanoa. Enkelit ja demonit, Jumala. Jokin korkeampi voima. Kuka meistä uskoo mihinkin tai sitten ei mihinkään. Ja suotakoon jokaiselle se, mihin kukin meistä haluaa uskoa eikä puututa toisen uskoon.

Sanotaan, että eläimet ja lapset näkevät asioita, joita vanhemmat ihmiset eivät enää näe. On kautta aikain puhuttu siitäkin, että kissat kulkevat kahden maailman välillä. Kesän tultua meidän eläimet alkoivat käyttäytyä normaalista poikkeavasti. Molemmat karvapyllyt olivat normaalia enemmän koko ajan jaloissa pyörimässä ja tunkivat itsensä mukaan joka koloon. Tare näytti välillä jopa siltä, että sitä pelottaa. Kuin olisi hakeutunut turvaan, varsinkin mummin jalkoihin. Cata, varsin omantilansa tunteva kissa olikin koko ajan meidän lähellä. Ihmeteltiin sitä vielä ihan ääneen. Meillä lensi monta kertaa lintu ikkunaan. Eikä meillä edes ole pesty ikkunoita, että olisivat olleet sokaisevia. Tai siis emme koskaan nähneet niiden osumaa, kuulimme vain pamaukset ja sen jälkeen jäljet ikkunassa. Koskaan ei löytynyt yhtään lintua maasta pyörtyneenä kuitenkaan. Tätä tapahtui kesän aikana useamman kerran. Se mikä todella ihmetytti, oli joka iltainen Oliverin itku. Hän kävi levollisesti nukkumaan iltaisin, mutta tietyn ajan nukuttua hän aloitti ihan lohduttoman itkun. Sitä ei meinannut saada loppumaan millään. Ei syli, ei kipulääke, ei mikään. Hän itki tietyn aikaa lohduttomasti, kunnes jälleen rauhoittui ja jatkoi uniaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Käytin hänet parikin kertaa lääkärissä, koska olin ihan varma, että hän olisi kipeä. Ei löytynyt mitään. Aloin jo huolestua, että mikä Oliveria niin kovasti itkettää. Tätä kesti muutaman viikon ennen Danielin kuolemaa. Arvaatteko mitä itkulle tapahtui, kun Daniel oli poistunut luotamme? Kolmen päivän päästä itku loppui ja siitä lähtien Oliver on nukkunut levollisesti. Sattumaa? Ehkä... tai sitten Oliver on saanut tiedon ennakkoon. Hänellä oli erityinen suhde Danieliin jo raskausaikana. Hän jutteli masulle, hoivasi, antoi tuttia ja maitoa. Ja päivänä jolloin Daniel menehtyi, Oliver painoi päätä normaalia enemmän mahaani vasten. Ja mites meidän eläimet? Nekin rauhoittuivat. Käsittämätöntä.


Eteeni osui raskausaikana monta asiaa, jotka myös varoittelivat. Tai niin siis uskon tällä hetkellä. En halunnut niitä silloin uskoa, mutta näin jälkikäteen ymmärrän asian ihan toisella tavalla. En muista enää mistä sekin blogi ponnahti ruudulle, mutta siinä perhe oli menettänyt pienen tyttärensä kohtuun. Muistan vain, miten kauhistelin tilannetta ja paijasin masuani kiitollisena. Eihän tuollaista voi edes tapahtua. Samalla kurkkuani kuristi ja se tuntui turhan todelta. Ajatukset ehtivät käydä jossain syvällä ja työnsin ne äkkiä pois. Muistin tämän blogin vasta uudestaan, kun Daniel oli kuollut. Toinen kuolemaan liittyvä osui kohdalleni facebookissa Imetystuen sivuilla. Nuori äiti kyseli miten tehdä tulevalle maidolle, kun lapsi on kuollut. Mieleeni painui hänen profiilikuva ja surin kovasti, että joku joutuu miettimään sellaista. Sanoin vielä Niksulle, että miten kamalaa, miten noin voi edes tapahtua. Jälleen sama kurkkua kuristava tunne ja ihan kuin joku olisi kolkuttanut takaraivoon. Jälleen työnsin ajatukset pois päästäni, kunhan kuvittelen. Pelkään tietysti, koska eihän kukaan halua menettää omaa lastaan. Viimeisenä erittäin vahvana merkkinä pidän yhtä unistani. Melko loppuvaiheessa raskautta näin todella kamalan, mutta kuitenkin lohdullisen unen. Unessani jouduin sairaalaan pikaisesti synnyttämään, koska vauvan sekä minun henki oli vaarassa. Unessani huusin vain, että pitäkää huolta minun lapsestani, pitäkää huolta. Tunsin miten sieluni irtoaa ruumiista. Katson kaunista syntynyttä lastamme sairaalan katosta ja pidän vauvaa kädestä kiinni. Sitten kaikki oli mustaa. Pian edessämme näkyi jotain niin kirkasta ja rakas lapseni meni kirkkauteen. Minä en päässyt. Seuraavassa hetkessä herään siihen, kun kehoni tärähtää voimakkaasti. Ihan kuin joku olisi lyönyt sydämeni käyntiin. Olin unessani itkenyt niin paljon, että tyyny oli aivan märkänä. Minun piti vaihtaa se keskellä yötä toiseen. Olin todella ahdistunut. Jälleen tuli sama kurkkua kuristava tunne... Mitä ihmettä hetki sitten tapahtui? Uni oli aivan liian todenmukainen. Kehoni oli jääkylmä ja puistatti. Oliver tuhisi vieressäni ja pulssini löi varmaan kahtasataa. En meinannut saada itseäni rauhoittumaan. Mitä oikeasti tapahtui? Puhuin aamulla Niksulle unesta. Hän sanoi, että höpö höpö, kunhan näin unta. Näin jälkikäteen on tuo rakas mieheni ihan sitä mieltä, että kävin tarkistamassa minne Daniel menee. Mies, joka on niin rationaalinen ja pelaa kaikissa asioissa järjellä. Tätä ei vain pysty mitenkään selittämään. Kävinkö saattamassa Danielin taivaaseen? Sitä emme voi tietää.

Tässä siis vain osa, mitä varoituksia suoraan sain itse. Tai miksi näitä voi nyt sitten kutsua? Mutta "tietoa" on tullut muillekin. Vahvasti Jumalaan uskovat ystävät ja sukulaiset ovat myös saaneet varoituksia. Viimeksi tänään sain kuulla ystävältäni, että hän oli saanut myös jonkinlaista tietoa etukäteen. Eihän hän voinut sitä sanoa minulle ääneen raskaana ollessa, mutta nyt hän siitä kertoi. Jo silloin kun ensimmäisen kerran kerroin olevani raskaana, hänelle oli tullut omituinen tunne, hän ei nähnyt Danielia kasvamassa. Hän oli vain toivonut, että kumpa raskaus sujuisi hyvin. Viikkoa ennen Danielin kuolemaa olimme olleet vahvasti hänen mielessä ja hänellä oli vain ollut tämä tietty tunne. Kun ilmoitin Daniel-enkelin syntyneen, hänellä oli tunne kuin olisi tiennyt asian etukäteen. Ja tämä sama tunne on ollut muutamalla muullakin.
   Kun kävimme 4D-ultrassa katsomassa miten Daniel voi ja vähän niinkuin varmistassa, että onhan tulokas varmasti poika, kätilö totesi; "Teidän tuleva lapsi on niin hurjan kaunis, että hänet tahtoisin nähdä synnyttyään". Kerroin asiasta äidille heti kun tultiin kotiin. Äidin ensimmäinen tunne oli, enkelilapsi. Tottakai äitini oli työntänyt ajatuksen pois mielestä, kunhan pääkoppa tekee tepposia. Mutta niin vain hänellekin oli tullut tietoa etukäteen.
   Ja Niksu, mies joka todellakin selittää kaikki asiat järjellä koki jotain erikoista Danielin menehtymispäivänä. Kuin jokin olisi jarrutellut häntä ajonaikana ja ajatukset menivät ambulanssin mukana ja mitä kaikkea. Hänkään ei oikein osaa selittää. Tullut vain niin erikoinen tunne, kaikki ei ole ihan hyvin. Samana iltana kaahasimme tuhatta ja sataa sairaalaan...


Olen puhunut vertaisieni kanssa. Ja uskotteko jos sanon, että minuun otti yhteyttä nimenomaan lapsensa menettänyt äiti, joka kyseli imetystuen facebookissa siitä maidosta? Nainen, jonka profiilikuva painui vahvasti mieleeni. Hän sai kuulla minusta myös facebookissa olevan ystävänsä kautta, joka näki minun päivityksen Danielin kuolemasta. Tuo samainen äiti oli menettänyt lapsensa kohtukuolemassa. Minun oli todella vaikea käsittää, miten tämäkin tapahtui. Miten voi olla, että nainen jonka menetystä surin raskaana, otti minuun yhteyttä saman asian tiimoilta. Siinä sitä sitten oltiin. Puhuttiin rakkaista pojistamme. Hänen poikansa Mikael oli lähtenyt luotamme 7.7. Ei siis kauaakaan ennen meidän Danielin lähtöä. Juttelemme joka päivä. Hän ja vertaisemme ovat käytännössä ainoat, jotka todella tietävät mitä käyn läpi. Ainoa, jonka kanssa voi puhua ihan avoimesti joka ikisestä tunteesta mitä tulee. Ja kaiken lisäksi, hän asuu vielä ihan lähistöllä. Miten ihmeessä tämäkin? Juttelimme hänen kyläillessä meillä siitä, miten hänelläkin oli ollut koko raskauden ajan kamala pelko siitä, että vauvalle sattuu jotain. Hän oli jokaisella neuvolakäynnillä puhunut siitä. Käynyt pelkopolillakin puhumassa asiasta. Pelko, että omalle rakkaalle vauvalle sattuu jotain. Varmasti jokainen raskaana oleva sitä pelkää, mutta hänen pelko oli ollut liiankin läsnä. Oliko hänkin tiennyt tietämättään tulevasta? Kaikki pelkomurheet oli lääkäreiden toimesta kirjattu ylös Kantaan. Oli todella hurja lukea ja kuunnella hänenkin tarinaa. Tarinaa, joka myöskin päättyi niin väärin. Onko meitä varoitettu etukäteen? Mitä tämä kaikki on?


Uskoo ken tahtoo, mitä tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta jotain suurempaa ja selittämätöntä tässä on ollut. Puhun tässä vain omista kokemuksistani ja siitä, mihin itse uskon tai olen uskomatta. Sinä saat uskoa mihin sinä uskot ja annetaan jokaiselle lupa uskoa.
Se mitä tapahtui, voi tietysti saada nyt mieleni muokkaamaan aiemmat tapahtumat varoituksiksi, mutta en silti voi sulkea niitä poiskaan... Kuudes aisti? Korkeampi voima, Jumala? Varoiteltiinko meitä kaikkia? Onko kaikki tosiaan vain sattumaa? Vai olenko vain mennyt tapahtuneesta sekaisin? Sekaisin meno ei vain selitä muiden läheistemme kokemaa. Tai selitä sitä, miten vertaiseni on kokenut vastaavaa. Jälleennäkemisen toivo on saanut minut uskomaan vahvemmin. Haluan uskoa siihen, että rakas pieni poikamme odottaa meitä taivaassa ja katselee meitä sieltä. Tämä kaikki olisi muuten niin kamalan lohdutonta. Se, miksi Jumala otti meiltä pois rakkaamme, on saanut minussa aikaan suunnatonta vihaa. Siltikin uskon Häneen vahvemmin. Hän tarvitsi poikaamme johonkin suurempaan työhön. Haluan uskoa niin ja lohduttautua sillä edes hieman. Tämä on silti niin väärin, niin epäoikeudenmukaista. Miksi Jumala sallii tällaista tapahtuvan? Sitä emme voi tietää.

Me uskomme siihen, että rakas Daniel on ollut rakkaudenlähettiläs. Hän on tuonut meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Muistuttanut siitä, mikä elämässä on tärkeää. Läheisemme, rakkaamme. Mitä elämä olisi ilman heitä? Niin tyhjää. Pidetään huolta toisistamme. Rakastetaan toinen toisiamme ja tehdään maailmasta parempi paikka. Autetaan avun tarvitsijaa, halataan helyyden kaipaajaa. Kerrotaan, että olet tärkeä. Ollaan läsnä. Muista siis sinäkin sanoa rakkaimmillesi tämä. Muista näyttää se, että he todella tietävät olevansa tärkeitä. Me olemme täällä vain hetken. Tämä kaikki voi loppua milloin vain. Koskaan emme voi tietää sitä, mikä hetki, mikä sana tai mikä kosketus on se viimeinen. Pidä siis huolta rakkaimmistasi. Älä koskaan mene riidoissa nukkumaan tai lähde riidoissa pois. Sopikaa. Rakastakaa toisianne. Tästä kaikesta Daniel meitä muistutti.

Pyörin omissa ajatuksissani todella paljon päivän aikana. Suuni ei enää jaksa tuottaa sanoja. Oliverin kanssa rakastan jutustella, mutta jos yhtään pitäisi avata mitä päässäni tai sydämessäni tunnen, olen mieluummin vaiti. Itken mieluummin, kun kukaan ei näe. Huudan tyhjyyteen silloin kun kukaan ei kuule. Koska mistä puhuisin, jos puhuisin? Danielista. Oliverista. Pojistamme. Elämäni tärkeimmistä asioista. Suurimmasta menetyksestämme. En usko, että kukaan jaksaisi kuunnella sitä. Menetys on meidän, ei kuuntelijan. Toisena on se, että en tahdo taakoittaa ketään muuta omalla surullani, ikävälläni. En tahdo, että kukaan kokee minua taakkana. Yritän kantaa itse itseni. Kukaan ei pysty ymmärtämään sitä, mitä käyn läpi. Niksu ymmärtää läheisistäni parhaiten, olemmehan molemmat menettäneet lapsen, mutta meidänkin tuntemukset eroaa silti vahvasti. Saman kokeneet äidit ymmärtävät parhaiten, vertaistuki on tärkeää. Silti, kukaan ei voi täysin ymmärtää. Ihmiset yrittävät lohduttaa, arvostan jokaista sanaa ja lausetta. Kuitenkaan ei ole yhtään sanaa, mikä voisi tuskaani helpottaa. Koska tähän ei ole sanoja. Ei edes minulla. Minäkään kauheuden kokeneena en osaa sanoa samassa tilanteessa olevalle mitään. Koska ei ole sanoja. Voin vain olla läsnä. Antaa olkapääni kun toinen tarvitsee sitä. Antaa korvani kuulijan käyttöön, että saa purkaa sydäntä. Tässä tilanteessa sanat voivat satuttaa pahasti. Tiedän, että toinen haluaa sanoillaan yrittää auttaa, mutta hän ei tiedä niiden tekevän hallaa. Silloin on vain suljettava korvat ja nyökytellä. En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla, että hänen sanansa satuttivat. Olen niin solmussa. Mieluummin yritän vain näyttää, että kaikki on ihan hyvin. Kyllä jaksan. Ei teidän tarvitse huolehtia minusta. Samalla toivon, että joku kantaisi minut seuraavan minuutin yli, kun en vain jaksa. Nielen kyyneleeni, ettei kukaan vain huomaisi.


Ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä. Mutta kertoisiko joku minulle, mitä se normaali on? Meillä oli elämä ennen ja jälkeen Danielin kuoleman. Tiesin, mikä ennen oli "normaalia". Nyt en enää tiedä. Enkä tiedä miten pitäisi olla. Tällä hetkellä teemme kaiken niin, että Oliverilla on hyvä olla, hyvä kasvaa ja kehittyä. Yritän olla hänelle iloinen äiti. Leikin ja luen. Teemme kaikki normaalit asiat kuten ennen. Silti huomaan, katoan välillä syvyyksiin. Katson rakkaudella Oliverin leikkimistä, mutta jokin vetää minua syvälle pimeyteen. Ikävä. Se tainnuttaa välillä täysin. Illat ovat kaikista pahimpia. Oliver menee nukkumaan, talomme hiljenee. Pääni sisällä ajatukset voimistuu, alkavat repiä sydämeni riekaleita. En voi kuin itkeä. Sattuu. Huudan sisäisesti, MIKSI? Miksi meidän rakas poikamme otettiin pois? Tällä hetkellä minulle normaalia on tyhjyys, kipu, itku ja kaipuu. Muuta en osaa sanoa. Ja suunnaton rakkaus, rakkaus lapsiani kohtaan. En siis enää tiedä mikä on normaalia.

Olen kadottanut myös itseni. En enää tunnista peilikuvaani. Mikään, mistä pidin ennen ei tunnu hyvältä. Omat vaatteeni eivät tunnu omilta eikä normaalit askareeni tunnu sopivilta. Olen hukassa. Entinen puhelias ja iloinen minä on kadonnut teille tietämättömille. Saanko sitä minua enää koskaan takaisin? Minut tuntevat tietävät, kuinka puhelias tyyppi olen ollut. Aina äänessä. Karjalaiset sukujuureni näkyivät minussa hyvin. Halusin aina olla keskusteluissa mukana. Nykyään mieluummin vetäydyn pois. Teen mukamas jotain, ettei tarvitse keskustella. Vastaan kyllä puhuttaessa, mutta paljon lyhemmin kuin ennen. Kohteliaisuudesta saatan rupatellakin. Mutta kaikki sanat tuntuvat niin turhilta. Mitä järkeä niissä missään on?



Minussa taistelee myös järki ja tunteet tällä hetkellä erittäin vahvasti. Ymmärrän tilanteen erittäin hyvin järjellä mietittynä. Tiedän, että elämä jatkuu. Voin joskus olla onnellinen. Pakko on jaksaa. Mutta kukaan ei ymmärrä tämän surun ja ikävän määrää. Tästä ei vain ole helppoa jatkaa eteenpäin. Ei, vaikka miten olisikin pakko. Elämä kuoleman jälkeen on yhtä räpiköimistä eteenpäin. Kuin suossa talsimista, upoten välillä syvemmälle ja välillä saaden jalalle tukevampaa sijaa. Kyynelien täyttämää näkökenttää, sumussa eksymistä. Ikävän ja surun kanssa kävelemistä käsi kädessä. Syyllisyyden painostava reppu selässä.
Yksinäistä...