Muistanko minua?

maanantaina, marraskuuta 18, 2019

Hei, olen Janet. 33-vuotias, kolmen lapsen äiti. Vain kaksi heistä on luonani. Yhdestä jouduin päästämään irti ennen aikojaan. Asumme omakotitalossa, jota koetamme hissuksiin remontoida kuntoon ja päivittää tälle vuosikymmenelle. Esikoisemme Oliver täyttää ensi kuussa jo kolme. Enkelipoikamme Daniel olisi vuoden ja neljä kuukautta. Tai niin hän on, taivaan kodissa. Ja elämämme yllättänyt neiti Evelin pienoinen on viisi kuukautinen. Mitä muuta? Niin... Höm... En tiedä. En todella tiedä mitä muuta kertoisin itsestäni. Muistanko enää minua? Entinen minä olisi kirjoittanut vaikka ja vallan mitä. Kosmetiikka, sisustus, eläimet, urheilu, ratsastus, kirjoittaminen... Nykyinen minä. En tiedä mitä muuta olen kuin äiti. Ja vaimoke jo 13 vuotta. Kuka minä olen?

Kun elämä osoitti meille pahimman raakuutensa, hävitin samalla itseni. En oikein tiedä enää kuka olen. Mistä edes pidän. Olen opetellut elämään surun ja kovan ikävän kanssa. Ja samalla olen kuitenkin ollut niin kiitollinen ja onnellinen, välillä kokien suurta syyllisyyttä hyvistä tunteista. Danielin kuoleman jälkeen kaikki on tuntunut niin turhalta. Kaikki muu on turhaa, paitsi rakkaat lapseni ja läheiseni. Mitä väliä millään muulla on? Haluan antaa lapsilleni kaiken mitä voin, muulla ei väliä. Tai näin oli ainakin koko ensimmäinen vuosi kuolemasta. Nyt pikku hiljaa olen alkanut ymmärtää, että kyllä kai minäkin jotain saan tehdä. Jotain muutakin kuin vain ylläpitää itseäni syömällä ja peseytymällä. Koin niin kamalaa syyllisyyttä kaikesta mitä tein. Varsinkin kaikesta "turhasta". Tai kaikesta sellaisesta mikä olisi kivaa. Eihän minulla ole mitään oikeutta tehdä mitään mistä hymyilen, olenhan menettänyt lapsen. Enhän minä saa olla iloinen. Joku vielä katsoo minua pahasti, että miten tuokin lapsensa menettänyt nauraa. Eihän sellainen käy päinsä. Varmaan senkin takia olen unohtanut kaiken mistä pidän, koska koen ettei minulla olisi oikeutta. Niksu on onneksi ollut mulle upea järjen ääni. Hän on kysynyt monta kertaa, "haluaako Daniel, että hänen äitinsä on vain surullinen?". En usko. Koska kun mietin omaa lapsuuttani, halusin vain, että minun vanhempani olisivat onnellisia, iloisia ja terveitä. Ja niin varmasti haluaa minunkin pienet. Daniel sieltä taivaasta. Olen pikku hiljaa siis alkanut antaa itselleni ehkä armoa, että kai minäkin saan tehdä jotain mielekästä. Siis sellaista mielekästä, mikä on vain mun yksin tekemä juttu. Koska lasteni kanssa olo on aina mielekästä, ihanaa ja antoisaa. Täynnä rakkautta.


Joten mikä olisi paras tapa alkaa purkaa itseään ja löytää se uusi minä joka olen, kuin kirjoittaminen? Tässä sitä siis ollaan, blogin äärellä. Samaan aikaan kovin jännittävää sekä pelottavaa. Ensinnäkin en yhtään tiedä osaanko enää kirjoittaa. Olen huomannut, että aivoni eivät toimi enää samalla tavalla ja saatan harhailla ajatuksissani miten vain. Näin ollen teksti voi olla todella epäselvää tai aihe saattaa hyppiä kamalasti, punainen lanka puuttunee aina kokonaan. Mutta yritän. Ja haluan yrittää jotain ihan vain omaa. Hyvää terapiaa itselleni, voisin olettaa. Ainakin ennen ollut. Katsotaan miten tämä tästä etenee.

Hui, siinä se nyt on. Kirjoitus, jolla rikon yli vuoden kestäneen hiljaisuuden. Apua. Mua just nyt ehkä ahdistaa. Saanko mä tehdä tätä?

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Todellakin saat tehdä ja hei, hyvinhän tää näyttää sujuvan <3 Jatka vaan samaan malliin, sua olikin jo ikävä <3

    VastaaPoista
  2. Ihana kuulla sinusta. <3 Muista olla itselleni armollinen ja sinulla jos kenellä on kaiken kokemasi jälkeen suoranainen OIKEUS myös nauttia elämästäsi. <3

    VastaaPoista
  3. Komppaan täysin edellisiä kommentoijia! Toivotan paljon voimia sinulle ja ihanaa kun palasit tänne. <3

    VastaaPoista