Rakas Daniel, Äidillä on sinua niin ikävä. Niin kova ikävä. Sellainen, jota ei pysty sanoin kuvailemaan. Sydämeni on riekaleina siitä. Haluaisin vain niin sulkea sinut syliini. Haluaisin nuuskuttaa tummia hiuksiasi. Haluaisin silittää sinun pehmeitä poskiasi. Haluaisin nähdä sinun silmäsi. Haluaisin suukottaa. Haluaisin sinut kotiin! Mietin, miten olisit kasvanut kahdessa kuukaudessa. Miten jokeltelisit ja hymyilisit meille. Miten seurailisit sylistäni isoveljesi touhuja, saisit suukkoja siinä...

Mitä jos...? Reppuni painaa jälleen enemmän. Siellä asunut pelko on kasvanut ja voimistunut. Kasvanut todella painavaksi. Se potkii välillä repusta niin kovaa selkääni, että ilmani karkaavat keuhkoistani ja tunnen tukehtuvani. Se saa aivoni menemään totaalisesti solmuun ja normaali järkeily ei aina auta. Pelko salpaa toimintakyvyn. Saan sen pahimmat otteet aina selätettyä, mutta muuten se pitää ranteistani kiinni tiukasti. On ja pysyy. Olen taistellut...

Kuinka voit? Ihan ok... Kysymys, jota kysytään usein. Kysymys, johon vastaan lyhyesti ja nopeasti, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Kuinka voit? Kauanko sulla on aikaa ja halua kuunnella...? Tässä elämän tilanteessa voin kertoa, että jyvät ovat paljastuneet akanoista. Tiedän, keihin voi todella luottaa, ketkä oikeasti ovat niitä todellisia ystäviä. Ketä oikeasti kiinnostaa se, miten voidaan. Moni on ollut sitä mieltä, että johan...

Olet vahva, pääset tämän yli. Sanat, jotka olen kuullut jo monta kertaa. Sanat, jotka sanotaan lohduttaakseen minua. Sanat, jotka ovat niin auttamattomasti väärässä. Molemmilta osin. Ei, en ole vahva. Ei, en todellakaan pääse tämän asian yli. Lauseen sanoja ei varmasti tarkoita mitään pahaa sanomisellaan. Tarve lohdutukseen tällaisessa tilanteessa on vain todella suuri. Lauseen sanoja ei vaan pysty käsittämään, mistä oikeasti on kyse. Tai...

Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten en saanut pidettyä omaa lastani hengissä? Kun saat surun ja syyllisyyden täyttämän repun selkääsi, kannat sitä lopun elämääsi. Taakka voi matkan varrella keventyä, mutta se ei koskaan lähde pois. Se reppu on ja pysyy. Painolasti tuntuu alussa musertavalta. Sitä ei jaksaisi kannatella mitenkään ja se painaa kehosi maanrakoon. Reppu tuntuu olevan niin iso, että se pystyy hautaamaan...

Olenko tietänyt tietämättäni? Onko jokin korkeampi voima varoittanut etukäteen? Oliko kaikki sittenkin sattumaa? Olenko vain seonnut...? Onko teille koskaan sattunut niin, että olette ihan kuin tienneet tapahtuneen asian etukäteen? Tai onko teille käynyt niin, että olette saaneet jonkinlaisia merkkejä tapahtumasta etukäteen ja tajunneet ne vasta jälkikäteen? Mulla on nyt sellainen olo. Ihan kuin olisin tiennyt tietämättäni tulevasta ja ihan kuin jokin olisi yrittänyt...