Päällimmäinen ajatus tällä hetkellä - ikävä.Hei vaan taas pitkästä aikaa. Aika on kulunut hujauksessa, niin hujauksessa, että olen palannut töihin. Ensimmäinen viikko taputeltu ja tunnelmat ovat äärimmäisen ristiriitaiset. Aloitin hommat nyt kevennetysti - kolme päivää viikossa, ensimmäisen kuukauden. Oli todella hassua mennä toimistolle ja nähdä ihmisiä. Olemme koronan vuoksi muutenkin olleet kovin vähän tekemisissä kenenkään kanssa ja yks kaks ympärilläni oli valtavasti ihmisiä....

Kaksi vuotta sitten sinä synnyit. Synnytyssalin täytti hiljaisuus. Normaalia itkua ei kuulunut, ei vauvan ensi rääkäisyä. Joka hetki sitä vain toivoi, että josko se kuitenkin kohta kuuluisi. Sitä ei koskaan tullut. Sinun oli pitänyt jo lähteä, vaikka me emme olleet siihen millään lailla valmiita. Ei sinun olisi vielä kuulunut lähteä! Vieläkin odotan, milloin herään tästä painajaisesta. Ja silti jokainen aamu, tämä on todellisuutta....

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan se kaikki tapahtui. Se kaikki, joka murensi koko elämäni pirstaleiksi, repi sydämeni riekaleiksi. Tappoi osan minusta. Päivä, jolloin vauvani kuoli. Meidän Daniel. Meidän pieni enkelipoikamme. Minun on vieläkin ajoittain niin vaikea uskoa, että tämä kaikki tapahtui meille. Onko tästä mikään ollut totta? Olenko nähnyt vain painajaista? Mutta jokainen aamu herätessäni, se painajainen ei vain ole loppunut. Edelleen minun...

Ei joku vois lahjoittaa mulle pari lisä tuntia vuorokauteen? Hei, niinku ikuisuus sitten! Se siitä oman ajan ottamisesta ja omien asioiden tekemisestä... Kun ei vaan ehdi. Ei sitten mitenkään. Mä en oikeastaan edes ymmärrä mihin tää aika katoaa. Päivät soljuu kamalaa vauhtia eteenpäin. Lapset kasvaa ja kehittyy silmissä. Ja mun silmäpussit roikkuu polvissa. Ei onneksi vielä nilkoissa asti, mut sinne ne on tippumassa...

Mun on tosi vaikea aloittaa kirjoittamaan. Tuntuu, että mulla olisi hirveästi kirjoitettavaa ja sitten ei kuitenkaan yhtään mitään. Mitä mä osaisin kirjoittaa? Mistä mä kirjoittaisin? Kaikesta ja en mistään. Olen todella solmussa. Oikeastaan, olen hukassa. Pelko määrittelee elämääni edelleen 90% ajasta. Vaikka kuinka yritän taistella sitä vastaan, ei maailman meno tee siitä tällä hetkellä laisinkaan helppoa! Korona... En edes aloita puhumaan siitä, vaan...

Ja niin sitä taas aikaa vierähti edellisestä postauksesta. Ei vain tunnu löytyvän aikaa kirjoittamiselle. Päivällä kun on omaa aikaa, tulee tehtyä kaikkea pakollista - pyykkäys, ruoanlaitto tai vain hetken istahdus teen ääreen. Illalla kun lapset käyvät nukkumaan, simahdan monesti itsekin. Uuvun tätä nykyä niin herkästi. Pääni käy koko ajan niin kierroksilla. Ylianalysoin kaikkea, murehdin vaikkei olisi syytä ja annan itsestäni käytännössä kaiken. Illalla...