Kaksi vuotta sitten sinä synnyit. Synnytyssalin täytti hiljaisuus. Normaalia itkua ei kuulunut, ei vauvan ensi rääkäisyä. Joka hetki sitä vain toivoi, että josko se kuitenkin kohta kuuluisi. Sitä ei koskaan tullut. Sinun oli pitänyt jo lähteä, vaikka me emme olleet siihen millään lailla valmiita. Ei sinun olisi vielä kuulunut lähteä! Vieläkin odotan, milloin herään tästä painajaisesta. Ja silti jokainen aamu, tämä on todellisuutta....

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan se kaikki tapahtui. Se kaikki, joka murensi koko elämäni pirstaleiksi, repi sydämeni riekaleiksi. Tappoi osan minusta. Päivä, jolloin vauvani kuoli. Meidän Daniel. Meidän pieni enkelipoikamme. Minun on vieläkin ajoittain niin vaikea uskoa, että tämä kaikki tapahtui meille. Onko tästä mikään ollut totta? Olenko nähnyt vain painajaista? Mutta jokainen aamu herätessäni, se painajainen ei vain ole loppunut. Edelleen minun...