Sekuntiviisari tikittää.
Minuuttiviisari naksahtaa jälleen eteenpäin.
Aika kuluu.
Omani vain tuntuu välillä pysähtyneen.
Kuolema.
Se pysähdyttää kaiken, elämän.
Pyörin omissa ajatuksissani todella paljon päivän aikana. Suuni ei enää jaksa tuottaa sanoja. Oliverin kanssa rakastan jutustella, mutta jos yhtään pitäisi avata mitä päässäni tai sydämessäni tunnen, olen mieluummin vaiti. Itken mieluummin, kun kukaan ei näe. Huudan tyhjyyteen silloin kun kukaan ei kuule. Koska mistä puhuisin, jos puhuisin? Danielista. Oliverista. Pojistamme. Elämäni tärkeimmistä asioista. Suurimmasta menetyksestämme. En usko, että kukaan jaksaisi kuunnella sitä. Menetys on meidän, ei kuuntelijan. Toisena on se, että en tahdo taakoittaa ketään muuta omalla surullani, ikävälläni. En tahdo, että kukaan kokee minua taakkana. Yritän kantaa itse itseni. Kukaan ei pysty ymmärtämään sitä, mitä käyn läpi. Niksu ymmärtää läheisistäni parhaiten, olemmehan molemmat menettäneet lapsen, mutta meidänkin tuntemukset eroaa silti vahvasti. Saman kokeneet äidit ymmärtävät parhaiten, vertaistuki on tärkeää. Silti, kukaan ei voi täysin ymmärtää. Ihmiset yrittävät lohduttaa, arvostan jokaista sanaa ja lausetta. Kuitenkaan ei ole yhtään sanaa, mikä voisi tuskaani helpottaa. Koska tähän ei ole sanoja. Ei edes minulla. Minäkään kauheuden kokeneena en osaa sanoa samassa tilanteessa olevalle mitään. Koska ei ole sanoja. Voin vain olla läsnä. Antaa olkapääni kun toinen tarvitsee sitä. Antaa korvani kuulijan käyttöön, että saa purkaa sydäntä. Tässä tilanteessa sanat voivat satuttaa pahasti. Tiedän, että toinen haluaa sanoillaan yrittää auttaa, mutta hän ei tiedä niiden tekevän hallaa. Silloin on vain suljettava korvat ja nyökytellä. En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla, että hänen sanansa satuttivat. Olen niin solmussa. Mieluummin yritän vain näyttää, että kaikki on ihan hyvin. Kyllä jaksan. Ei teidän tarvitse huolehtia minusta. Samalla toivon, että joku kantaisi minut seuraavan minuutin yli, kun en vain jaksa. Nielen kyyneleeni, ettei kukaan vain huomaisi.
Ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä. Mutta kertoisiko joku minulle, mitä se normaali on? Meillä oli elämä ennen ja jälkeen Danielin kuoleman. Tiesin, mikä ennen oli "normaalia". Nyt en enää tiedä. Enkä tiedä miten pitäisi olla. Tällä hetkellä teemme kaiken niin, että Oliverilla on hyvä olla, hyvä kasvaa ja kehittyä. Yritän olla hänelle iloinen äiti. Leikin ja luen. Teemme kaikki normaalit asiat kuten ennen. Silti huomaan, katoan välillä syvyyksiin. Katson rakkaudella Oliverin leikkimistä, mutta jokin vetää minua syvälle pimeyteen. Ikävä. Se tainnuttaa välillä täysin. Illat ovat kaikista pahimpia. Oliver menee nukkumaan, talomme hiljenee. Pääni sisällä ajatukset voimistuu, alkavat repiä sydämeni riekaleita. En voi kuin itkeä. Sattuu. Huudan sisäisesti, MIKSI? Miksi meidän rakas poikamme otettiin pois? Tällä hetkellä minulle normaalia on tyhjyys, kipu, itku ja kaipuu. Muuta en osaa sanoa. Ja suunnaton rakkaus, rakkaus lapsiani kohtaan. En siis enää tiedä mikä on normaalia.
Olen kadottanut myös itseni. En enää tunnista peilikuvaani. Mikään, mistä pidin ennen ei tunnu hyvältä. Omat vaatteeni eivät tunnu omilta eikä normaalit askareeni tunnu sopivilta. Olen hukassa. Entinen puhelias ja iloinen minä on kadonnut teille tietämättömille. Saanko sitä minua enää koskaan takaisin? Minut tuntevat tietävät, kuinka puhelias tyyppi olen ollut. Aina äänessä. Karjalaiset sukujuureni näkyivät minussa hyvin. Halusin aina olla keskusteluissa mukana. Nykyään mieluummin vetäydyn pois. Teen mukamas jotain, ettei tarvitse keskustella. Vastaan kyllä puhuttaessa, mutta paljon lyhemmin kuin ennen. Kohteliaisuudesta saatan rupatellakin. Mutta kaikki sanat tuntuvat niin turhilta. Mitä järkeä niissä missään on?
Minussa taistelee myös järki ja tunteet tällä hetkellä erittäin vahvasti. Ymmärrän tilanteen erittäin hyvin järjellä mietittynä. Tiedän, että elämä jatkuu. Voin joskus olla onnellinen. Pakko on jaksaa. Mutta kukaan ei ymmärrä tämän surun ja ikävän määrää. Tästä ei vain ole helppoa jatkaa eteenpäin. Ei, vaikka miten olisikin pakko. Elämä kuoleman jälkeen on yhtä räpiköimistä eteenpäin. Kuin suossa talsimista, upoten välillä syvemmälle ja välillä saaden jalalle tukevampaa sijaa. Kyynelien täyttämää näkökenttää, sumussa eksymistä. Ikävän ja surun kanssa kävelemistä käsi kädessä. Syyllisyyden painostava reppu selässä.
Yksinäistä...
