Hah! Salikynnys on siis ylitetty. Siihen menikin sitten oma aikansa. Pitkä sellainen. En vieläkään käsitä, mikä ihme sinne menossa tökki, mutta viime viikolla sinne itseni raahasin. Tai käsitän, mutta sen ylittäminen oli haastavaa. Äidin pienellä painostuksella avustuksella lopulta sain raahattua itseni takaisin hommiin. Itse salitreeniä emme vielä ole menneet tekemään, siis sellaista kunnon painoilla harjoittelua, vaan olemme tehneet nyt Kayla-treeniä. Se tuntui mukavammalta vaihtoehdolta näin alkuun. Ja voi pojat! Kyllä muuten tuntui. Siinä missä ennen kolme-neläsosaa meni vielä ihan kunnialla läpi, on nyt puolessa välissä jo ihan totaalinen kuolema. Lihakset kipeytyivät ensimmäisen treenin jälkeen niin pahasti, että istuutuminen teki järkyttävän pahaa. Ensimmäinen treeni oli siis oikeastaan pelkille jaloille ja sen kyllä tunsi. Kävelin kuin pökkelökintut konsanaan. Seuraava treeni olikin käsi/rinta sekä vatsa. Mulla poltteli vain käsissä, mutta saatoin nauraa äidille, joka löysi kadonneet vatsalihaksensa :D


Mutta ei käy kieltäminen, etteikö treeni ole tehnyt hyvää. Todella hyvää oikeasti. Joka ikinen kerta mä totean tämän saman ja silti jättäydyn treeneistä pois. Tyhmä kun olen. Tällä kertaa mulla oli kuitenkin ihan voimakas syykin, miksi treenaaminen jäi pois päivä järjestyksestä. Mun energia, aika ja mielentila ei vain pystynyt repeämään kaikkeen. Kesän tullen kun meillä alkoi kovat taloremontit ja se oli aika fyysistä hommaa. Lapioitiin hiekkaa, kaivettiin kiviä, kärrätiin niitä paikasta toiseen ja ylipäänsä hilluttiin jaloillamme päivät pitkät. Vähemmästäkin sitä uupuu. Ensin mun väsymys oli pelkästään fyysistä. Aamusta myöhään iltaan me kimpassa jatkettiin remonttia. Alkuun tuntui, että homma sujuu ihan kivasti. Talon seinustan auki kaivuu kaivurilla oli kohtuu nopeaa ja Niksuhan sen siis hoiti. Meidän naisten hommiin kuuluikin sitten isojen kivien raivaus pois tieltä. Pihalaatat ja kukat kaivettiin myös turvaan. Ja mitä kaikkea muutakin siinä sitten oli. Fyysinen väsymys oli jokaisen päivän jälkeen ihan mieletön. Kärsin monena päivänä nestehukasta. Oli kuumia päiviä tai sitten vain juominen unohtui. Syömiset meni miten meni, eli täysin penkin alle. Siinä tohinassa sitä ei vain muistanut syödä tasaisin väliajoin ja kun se nälkä yllätti, vedettiin sitä mitä nopeiten kiinni saatiin. Ja ette varmaan ylläty, kun sanon sen olleen noutoruokaa. Kebab, pizza ja hampparit tuli turhankin tutuiksi kesäloman aikana. Sitten homma hidastui. Tuntui, ettei remontti etene juuri mihinkään ja jokaisen päivän jälkeen päivän työmäärä tuntui järkyttävän paljolta silti mitään aikaansaamatta.

Jokusen ajan jälkeen aloin ihmettelemään, kun olin jokainen aamu niin järkyttävän väsynyt eikä sängystä nouseminen huvittanut lainkaan. Unta olisi riittänyt pitkälle yli puolen päivän ja illalla vain simahdin telkkarin ääreen. Niksu monesti herätti mut sänkyyn. Aloin olla kärttyisä ja mikään homma ei olisi huvittanut. Sitten tulikin itkeskely. Mun oli pakko alkaa tutkimaan itseäni, että mistä tämä kaikki johtui. No stressihän se. Ja kaikenlisäksi se oli omalla kohdallani äitynyt aika pahaksi ennen kuin tajusin sen. Hommia oli meille kahdelle aivan liikaa. Onneksi saimme apuja, mutta hommien edetessä etanavauhtia, huomasin stressini vain nousevan. Remontin aikana vielä paljastui niin monta inhottavaa asiaa, että stressi oikein kimposi taivaisiin. Siinähän sitä sitten oltiin. Itkuisena, kiukkuisena ja väsyneenä. Lisäapukaan ei riittänyt. Olisi tarvittu pieni armeija tänne ja oikeastaan varmaan tarvittaisiin vieläkin, mutta nyt näillä mennään.



Koko ajan takaraivossa kolkutti treenaaminen, oikeanlainen ravinto ja hyvät yöunet. Otin niistä entisestää stressiä. Päätin, että viiden lomaviikon jälkeen palaan välittömästi salille ja jatketaan remonttia sitten sen jälkeen tai toisena päivänä. Niksu tekee vuorotyötä, joten aikataulujen puiteissa pystyisin hyvinkin treenaamaan. Pakkasin salikassin mukaan ensimmäisenä työpäivänä. Ensinnäkin musta tuntui, että töihin palaaminen oli yhtä juhlaa. Pääsin sinne lepäämään. Sain istua ja nauttia vain olostani. Työpäivän jälkeen otin suunnaksi salin, mutta mitä lähemmäs pääsin, alkoi ahdistaa. Kroppa vain huusi väsymystään, vaikka olin kohtuu hyvin levännyt. Ajoin salin pihalle, mutta en päässyt ulos autosta. Mun oli pakko mennä kotiin. Sitten itkettikin se, että olin niin saamaton. Miten en vain saanut levennyttä persettäni pois autosta. Olin loppuillan kärttyinen ja lopulta meninkin itkun saattelemana nukkumaan.

Seuraavana päivänä töissä mietin tapahtunutta. Mikä ihme siinä oli, etten päässyt salille? Töissä oli hyvä hetki kuunnella itseään. Harmi vain, että olin itseni kanssa niin lukossa, etten osannut alkaa purkamaan sotkua päässäni mistään päästä. Päällimmäisenä vain tunsin stressin. Vielä tähän päiväänkään mennessä en ole saanut selville, miten ihmeessä otin niin kovan stressin itselleni kaikesta. Ja kaiken kukkuraksi, tämä stressailu on jäänyt mulle päälle. Ihan sama mikä asia, lisään sen vain omaan stressipurkkiini, joka on jo äärimmilleen täynnä ja sen kyllä tuntee. Edelleen olen kovin uupunut. Uneni laatu on todella huonoa; heräilen vähän väliä, nukun pintapuolisesti ja aamuisin tuntuu kuin jyrän alle jääneellä. Uni vaikuttaa vahvasti kaikkeen ja stressi uneen. Valmis kierre mulla päällä, enkä oikein tiedä, miten saisin tämän stressin nyt purettua pois.

Salille palaaminen on kyllä toistaalta tuottanut jo tulosta. Olen eri tavalla väsynyt ja uni on sen takia ollut vähän syvempää. Iltaisin nukahdan kyllä erittäin hyvin niin kuin aina, mutta muutaman tunnin päästä mulla alkaa heräily. Puolen tunnin - tunnin välein havahdun katsomaan kelloa. Mikäli mulla on yli tunti aikaa nukkua, nukahdan vielä erittäin hyvin, mutta alle tunti ja jään kukkumaan. Työmatkat meneekin sitten pilkkien ja se jos mikä on vaarallista. Huomaan myös sen, että mun ajatus ei aina kulje ihan kunnolla eikä hissi tunnu menevän ihan vintille asti. Olen ollut hajamielinen ja puheen tuottaminen on ollut välillä todella haastavaa. Mähän siis osaan sössöttää ihan normaalistikin, mutta viime aikoina mun puheesta on välillä ollut ihan mahdotonta saada selvää. Ja huomaan sen myös itsekin. Ei ole kivaa, kun ajatus ja sanat eivät kohtaa ja tulee yhtä sanaoksennusta.



Mieliala vaikutti ja vaikuttaa mulla todella paljon kaikkeen, varsinkin siihen treenaamiseen sekä sitten syömiseen. Jään herkästi murheellisena peiton alle sohvannurkkaan kyhjöttämään, vaikka samalla voisin tehdä keholleni hyvää ja mennä salille. Sitten siihen päälle vielä huono syöminen on tupla murhe taattu. Liikkumattomuus ja vääränlainen ruoka, tunnen siitä ihan mielettömän huonoa omaatuntoa. Nyt on kuitenkin yksi este ylitetty ja treenit on taas aloitettu. Olenhan siis ihan kivasti käynyt lenkilläkin, mutta mielestäni se ei vain riittänyt. Nyt sitten kun saisi vielä syömiset kuntoon. Kuten viimeksi kerroin, olen kamalassa sokerikoukussa ja siitä irti pääseminen on ollut todella haastavaa. Näitä kahta yritän nyt työstää samalla kun yritän olla itselleni armollinen. Yritän löytää samalla keinon, miten päästää irti stressistä ja saada koko elämä tasapainoon kaikelta osalta.