Mä muistan hyvin huhtikuun lopun, kun mun olo alkoi kummallisesti muuttumaan. Mulla oli vahvasti sellainen olo, että nyt ei ole kaikki ihan samalla tavalla kuin ennen. Me oltiin Dixi-blogin Helenan kanssa menossa seuraavana päivänä Indiedaysin Inspiration Dayhin. Mä en puhunut Niksulle kamalasti vielä tuntemuksistani silloin illalla, mutta sitten myöhässä olevat menkat pisti mut kertomaan jotain. Totesin vaan, että myöhässä ollaan ja siinä se. Helenalle oli myös pakko sanoa heti olosta. Kaipasin sanoa jollekin, missä mennään. Helena oli niin ihana ja jaksoi kuunnella mun epäilyitä ja oli itsekin kovasti hengessä mukana. Oli jotenkin rauhoittavaa puhua jollekin. En halunnut vielä puhua omalle perheelleni, koska jos epäilyni pitivät paikkansa, haluaisin yllättää heidät ihan kasvotusten. Koko illan sitten olin ihan vesilinjalla, koska kroppa kertoi muutoksesta jollain muotoa. Ehkä se tieto vaan päässä, että myöhässä ollaan tai joku muu, tiedä häntä. Vahva tunne kuitenkin oli, että tää ei nyt jää tähän.

Mähän tosiaan lopetin e-pillerit kokonaan viime vuoden syyskuun puolessa välissä. Niiden sopimattomuuden takia tehtiin lopulta päätös olla kokonaan ilman. Niksun kanssa siis yhdessä. Mitä järkeä on vuotaa oikeasti vähän päästä. Puhuttiin Niksun kanssa pitkään, että mikä olisi seuraava vaihtoehto ehkäisyksi ja lopulta tulimmekin siihen tulokseen, että käytetäänkö muuten yhtään mitään. Lapsi saa tulla jos on tullakseen. Me ei olla yrittämällä yritetty, eikä asiasta juuri pillereiden lopettamisen jälkeen edes puhuttu. Annettiin asioiden mennä ihan omalla painollaan. Meidän mielestä lapsia kun ei tehdä, niitä saadaan jos luoja niin suo. Se kun ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys, että koskaan edes lapsia voisi saada. Me ei siis todellakaan haluttu stressata asiasta ja oikeastaan unohdettiinkin koko asia lopulta.


Sunnuntai aamuna, kun Niksu vielä palautteli itseään yövuoron tuomasta väsymyksestä, mun oli ihan pakko mennä raskaustestin kanssa vessaan. Olin saanut testin Minna ystävältä, joka siis on terveydenhoitaja ammatiltaan, jo aikapäivää sitten. Minna toi mulle heti jemmaan pari testiä, kun kuuli että pillerit jää nyt kokonaan pois kuvioista. Aamulla tosiaan kaivelin kaapit läpi, että mihin ihmeeseen olin koko testin edes laittanut ja lopulta se käsissäni mietin koko ajan, että kehtaanko edes tehdä. Mitä jos mä olenkin ihan väärässä koko asian suhteen? Hetken pähkäiltyäni hiivin hiljaa vessaan ja tein testin. Testissä oli muistaakseni muutaman minuutin varoaika, kunnes näyttää lopulliset lukemat. Ai mikä varoaika? Mullahan lävähti testiin välittömästi kaksi viivaa ja mä en kerennyt edes valmistautua. Siinä mä housut kintuissa, suu apposen ammollaan yritin saada ajatuksiani kasaan. Eihän siitä mitään tullut. Meinasi jopa pieni paniikki iskeä. Oliko tuo testi nyt oikeassa? Mitä ihmettä mä nyt oikein teen? Lopulta kun aivosoluni kykenivät kohtaamaan ja ajattelemaan edes kohtuullisella järkitasolla, menin herättämään Niksun. Ainut vaan, että enhän mä saanut sanaa suusta. Kulta, kulta...kato... Toinen ihan unen pöpperössä ihmettelee, mikä oikein on homman nimi. Heti kun Niksu tiesi mistä on kyse, nousi hänelle valtava hymy naamalle. Ja sit mä aloin vollottamaan. Ihan jäätävän paljon. Enkä edes tiedä miksi :D Siinä me vaan halattiin ja Niksu rauhoitteli. Miksi sä rakas itket? Nii, senkun tietäis. Ehkä se oli vaan ne kaikki tunteet, jotka samaan aikaan hyökkäsi päälleni. Onni, jännitys, pelko, ilo, rakkaus, huoli.. Ihan kaikki.

Seuraavana päivänä eli maanantaina kipitettiin yhdessä vielä apteekkiin ja ruokakauppaan. Hyvä ettei tyhjennetty hyllyjä kaikista raskaustesteistä. Me haluttiin nyt todella varmistua asiasta ja ostettiin kolme testiä lisää. Halusihan Niksu olla vielä siinä paikan päällä, että yhdessä varmistuttaisiin vielä. Niin me sitten kolmen lisätestin jälkeen halattiin ja oltiin hämmästyksen onnesta soikeana. Meistä on tulossa isä ja äiti. Jos siis kaikki menee ihan putkeen alusta loppuun.


Me siinä sitten sovittiin, että ei kerrota asiasta vielä kenellekään. Eihän se ollut edes varmaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Eihän tästä lopulta sitten mitään oikein tullut. Ei ehditty odottaa ensimmäistä kolmannesta loppuun, vaikka niin oltiin vähän suunniteltu. Jännä juttu vaan, sillä ihmiset alkoivat kyselemään juuri sopivalla hetkellä aiheesta ja meidän äiti...no sanotaanko, että häneltä ei voi pitää salassa yhtään mitään. Hän olikin lopulta ensimmäinen henkilö virallisesti, joka sai kuulla raskaudesta. Olihan hänestä tulossa uudestaan mummo, jo viidennen kerran. Mein äidillä on jotain ihmeellisiä kykyjä. Hän tietää aina kaikista asioista etukäteen ja mulla olisi tästä ihan tuhannen monta tarinaa kerrottavana. Eikä muuten tämäkään raskaus äidiltä jäänyt tuntematta jollain tsyykkisillä kyvyillään. Heti alkoi ihmeellinen kysely, kun oltiin testi tehty. Seuraavalla viikolla käytiin lenkillä ja samalla sitten tässä meillä istuessa kerrottiin, että saat taas pienokaisen syliin. Ja pikkuhiljaa on kerrottu asiasta myös muille. Skeit arvasi, kun mentiin heille kylään ja mä tutkin juuston sisältöä :D Yritin vielä salavaivihkaa lukea, mutta johan hän heti arvasi mistä on kyse. Ja niin on sitten kaikille kerrottu, kun kasvotusten on nähty. Niksun äiti oli niin onneissaan. Kerrottiin myös hyvissä ajoin, kun kävivät kylässä täällä meillä. Hän oli todellakin niin onneissaan. Tämä on hänelle kuitenkin ensimmäinen lapsenlapsi :) On kuitenkin vielä yksi henkilö, tärkeä henkilä, joka ei tulevasta pienokaisesta tiedä. Mun isä. Vaikka kuinka olen yrittänyt saada häntä tapaamaan tai käymään kylässä, niin viesteihin ei vastata. Enkä mä tällaista uutista halua puhelimessakaan kertoa. Katsotaan mitä päivät tuo tullessaan.

Aika on kulunut kuin siivillä ja nyt jo ollaan sitten raskauden puolivälissä. Miten tää on voinutkin mennä niin kamalan nopeasti? Tällä hetkellä mun olo on oikeastaan todella hyvä. Olen onnellinen, seesteinen ja kaikki on hyvin. Mitä nyt sitä väsymystä edelleen on ilmassa. Mulla oli ensimmäisellä kolmanneksella meinaan tosi paha olo. Mä ihmettelin, kun ihmiset puhui aamupahoinvoinnista. Mikä ihme se sellainen on? Mulla kun olot kesti aamusta iltaan ja yölläkin jouduin siihen heräämään. Banaani oli mun pelastus tuolloin. Yöllä pari haukkua suuhun ja aamulla ei tarvinnut nousta oksentamaan. Juu, sitäkin piti harrastaa. Onneksi ei montaa kertaa, kun sen oikean rytmin syömiselle löysi. Ja ruoka, kun mikään ei olisi maistunut ei sitten millään. Mut on pelastanut ruisleipä juustolla ja kurkulla. Niitä mä voisin syödä vaikka kuinka monta päivän aikana. Olo alkoi onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen helpottaa ja nyt ruokakin maistuu ihan kohtuu hyvin. Eikä väsymys paina enää ihan niin pahasti.


Kyllä sitä on mielessä pyörinyt sen tuhat ja sata asiaa. Mieli on muuttunut onnellisesta pelokkaaksi ja takaisin onnelliseksi. Tähän päivään asti mua huolestutti, että onhan tuolla meidän tiitisellä varmasti kaikki hyvin. Kasvaahan se oikein ja terveeksi? Tänään tosiaan oli rakenneultra, jossa selvitettiin paljon asioita. Siellä on kaikki hyvin. ♥ Tämä oli meille se onnellisin uutinen. Pienellä on kaikki hyvin ja se on turvassa. Mutta kaikenlaista sitä on tosiaan ehtinyt miettimään. Ensin ihan vain pieniä juttuja. Sitten ajatukset alkoivat siirtymään vakavempiin. Tullaanko me olemaan hyvät vanhemmat? Osataanko me kasvattaa lapsesta kunnon kansalainen? Kaikki asiat vähän huolettaa, mutta samalla haluan uskoa siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Me tullaan olemaan parhaat vanhemmat meidän lapselle ja me tehdään parhaamme siinä, että pienokaisesta kasvaa oikeudenmukainen, toisista huolehtiva ja muut huomioon ottava aikuinen. Koska se on jotain, mitä me Niksun kanssa molemmat arvostetaan. Haluan uskoa, että me osataan se mitä tarvitaan.

Maha tosiaan kasvaa ja pienokaisen ensimmäiset liikkeet on jo tuntuneet. Parin viikon ajan olen ollut melko varma, että jotain siellä mahdollisesti liikkuu, mutta viime lauantaina olin jo aivan sata varma. Oli sen verran selkeä tunne vatsassa ja vielä useamman potkun verran, että ei ollut enää epäilystäkään. Ja sen jälkeen joka ilta. Aina kun olen käymässä nukkumaan alkaa mahassa hurjat bileet. Mä en voi muuta kuin hymyillä ja kuulostella, mitä se pikkunen siellä oikein puuhaa. Tänään ultrassa hoitaja sanoikin, että meillä on kovin liikkuvainen pienokainen siellä paraikaa. Samalla kun näki toisen liikkuvan ja tunsi sillä hetkellä myös liikkeet, oli kaikki niin hurjaa. Tässä me nyt ollaan, puolessa välissä sitä hetkeä, kun pienokainen on tulossa meidän syleihimme. Jotenkin tosi hurjaa. Ultrassa kesti yhteensä noin 40 minuuttia. Kaikki tutkittiin todella tarkasti ja saatiin taas kuviakin kotiin. Meidän tiitinen oli vain sen verran mysteerikaveri, ettei suostunut naamaansa näyttämään. Ultrakuvat tulikin sitten enemmän päälaesta ja käsistä. Siellä könötettiin niin sumpussa piilossa :D


Tää kaikki on todellakin niin hurjan jännittävää ja innolla odotetaankin tulevaa. Jännityksellisellä innolla :D Meillä olisi vielä monta hommaa hoidettavana ennen pienokaisen saapumista. Meillä olisi tarkoitus vielä remontoida makuuhuone. Tai siis ei siellä tarvitse kuin maalata. Uusi lattia on jo tilattu ja sekin pitäisi ehtiä asentamaan. Ja sitten vielä listat. Pihahommat jätettiin tarkoituksella myöhemmäksi. Kai me jaksetaan tuota kökköistä kivikasaa katsoa vielä seuraavaan vuoteen. Molemmille tuntui tällä hetkellä tärkeämmältä se, että saataisi koti täältä sisältä edes hieman parempaan kuntoon. Sitten on vauvankin parempi saapua tänne. Ja kaikki ne tarvikkeet mitä pitää ostaa. Enhän mä edes tiedä :D Onneksi ystävät, toiset äidit ja google on kova sana. Sieltä saa paljon apua näihin juttuihin. Ja tietysti neuvola. Googlesta tuli muuten mieleen. Olen pysynyt sieltä poissa aika hyvin. Mä en halua maalata itselleni kauhukuvia mistään. Niitä on saanut kuulla jo ihan tarpeeksi monesta paikasta. Toisaalta, kyllähän mä vielä ehdin :D Yritän pitää itseni kovana ja pysyä poissa niistä huonoista jutuista.

Apua, tää on jo ihan kilometripostaus enkä edes tiedä, olenko kertonut mitään järkevää. En varmaan. Mulla oikeasti pyörii sen sata ja tuhat ajatusta samaan aikaan päässä. Ne oikein sinkoilee puolelta toiselle. Tällä hetkellä pääasia on se, että mahassa on kaikki hyvin. Se oli meille kaikkein tärkein juttu. Vaikka kyllä me siellä ultrassa kuultiin tänään pieni lisäjuttu... eli kumpi siellä masussa oikein köllii ;) Mutta mä olen niin ilkimys, enkä kerro sitä vielä kenellekään. En edes äidille, joka kovasti jo yritti arvuutella. Voihan olla, että mieli muuttuu ja kerrotaankin sitten kumpi tulee, mutta ei ainakaan vielä. Sen voin jo kertoa, että meillä kotimatkalla alkoi nimivaihtoehdot kovasti pyöriä päässä. Eihän tässä oikeasti ole enää kauaakaan, kun raskaus on lopuillaan.


Eiku oikeasti, mä oon lörpötellyt jo ihan liikaa. Pakko laittaa teille tuonne alkuun jo varoituksen sana, että pitkä juttu tiedossa. Jätetään jotain seuraavaankin kertaan :D Nyt mä lähden tällä onnellisen muikealla hymyllä tuonne iltapuuhiin ja tsemppaamaan itseni viikon viimeiseen työpäivään. Aamuherätykset, ne on olleet mulle nyt vähän hankalia. Niistäkin on kyllä selvitty :)

Toivottavasti saitte tästä nyt jotain selvää ja kai tässä nyt jonkinlainen punainen lanka on kätkettynä. :)