Vilkas mielikuvitus

keskiviikkona, marraskuuta 13, 2013

Aamulla kello pärähti soimaan viideltä. Nousin tapani mukaan välittömästi ylös ja suunnistin silmät puoli ummessa vessaan. Räpsäytin valot päälle ja hieroin unihiekkoja pois silmistä. Istuuduin pöntölle ja nojailin käsiini. Olin viittä vaille nukahtamassa uudelleen. Nousin ja kävin kasvojen hoitoon. Katsoin ensimmäisen kerran peiliin. Säikähdys! Olin ihan satavarma, että takanani seisoi joku tumma hahmo. Katsoin vielä taakseni, mutta ovihan se siinä. Pyörittelin itselleni päätä ja hymähdin mielikuvitukselleni. Senkin! Jatkoin aamutoimia ja menin pukemaan vaatteet päälle. Yks kaks tuli liian hiljaista. Ei kuulunut Niksun hengitystä eikä Tarestakaan lähtenyt pienintäkään inahdusta. Kylmät väreet puistattivat kehoani. Oli pakko mennä housut puolikintuissa katsomaan makuuhuoneeseen. Siellä ne nukkuivat molemmat ihan rauhallisesti vailla huolia. Vaatteet päälle ja meikkaamaan.

Mulla oli koko ajan tunne, että joku oli takanani. Peilistä kurkki takaisin vain todella väsyneet kasvot, eikä ketään muuta ollut hereillä. Silti selkäpiitäni karmi koko ajan. Join aamuteen ja otin vitamiinit. Sitten oli taas pakko kurkata nurkan taakse eteiseen, ihan kuin siellä olisi seisonut joku. Pöh, tyhmä minä. Vähäinen valaistus saa vain mieleni vilkkaaksi. Vetäisin vielä lasillisen vettä ja laitoin eväät laukkuun. Olin valmis.


Ulkovaatteet päälle ja Taren kanssa aamulenkille. Eihän se meinannut taaskaan tulla pedistään, joten kävin nostamassa peiton pois päältä ja hihkaisin ulos. Hitaasti venytellen sekin sitten jaksoi raahautua eteiseen. Odotteli mun kenkienlaittoa ja sitten mentiin. Ensimmäisenä ovelta paiskautuu vasten kasvoja kylmän kirpeä ilma. Vedän kaulahuivia korkeammalle ja lähden kävelemään. Iiiik! Taas näin tumman hahmon. Tällä kertaa sivusilmällä ja olin varma, että se seisoi naapurin ovella. Kunnon katsomisella siellä ei kyllä ollut mitään. Hyi mikä tunne mut valtasi. Käppäiltiin Taren kanssa normaalia nopeammin.

Täysin hiljaista. Kuulin vain Taren tassujen sipsutusta ja omista kengistä lähtevää rohinaa. Missä kaikki muut aamulenkkeilijät olivat? Normaalisti näen kaksi samaa lenkkeilijää joka aamu, tänään ei ketään. Ei töihin lähteviä, ei mitään eloa missään. Tuli todella pelottava olo. Olin ihan varma, että joku kulkee koko ajan kannoillani. Jouduin kurkkimaan vähän väliä olkani yli. Pelkkä pimeys oli seuranani. Ihan kuin kotiseutuni olisi autioitunut. Katuvalotkaan eivät loistaneet niin kirkkaasti kuin normaalisti. Tunnelma oli todella pelottava ja hyinen. Oli ihan epätodellinen olo. Ihan kuin olisin herännyt väärään aikakauteen.


Läheisellä pihalla oli jätelava. Sen ympärille oli vedetty huomioteippiä. Ihan kuin joku olisi kurkkinut sen takaa. Yks kaks hiljaisuuden rikkoo jätelavasta lähtevä pieni kolina. Ihan kuin sitä olisi joku kolistellut, tai sitten oksa osuu siihen aivan liian taisella tahdilla. Mutta eihän pihalla juurikaan tuullut. Tarekin pysähtyi katsomaan lavaa. karvat nousivat niskasta hitusen pystyyn ja sitten en enää pystynyt pidättelemään itseäni. Mun oli pakko juosta takaisin kotiin. Pelko voitti. Käännyin vielä kotiovella varmistamaan, ettei ketään ole seurannut. Olo oli todella kummallinen. Ihan kuin joku vahtisi koko ajan tekemisiäni. Päästin Taren takaisin nukkumaan ja nappasin laukun kainaloon. Oli aika suunnata töihin. 

Ajelin normaalia reittiä töihin, kuten joka ikinen aamu teen. Kuitenkin matka oli tällä kertaa erilainen. Taustapeilistä katsoessani sain uuden sydärin. Olin niin varma, että joku istui takapenkillä. Hyvä etten kurvannut samalla ojaan, kun säikähdin niin tuhottomasti. Oli pakko vielä katsoa kunnolla, ettei siellä ollut ketään. Olin todellakin normaalia valpaampana koko matkan. Eikä pelotus loppunut siihen. Näin vähän väliä hahmoja seisomassa ojan vieressä tai puiden alla. Aloin jo pahasti epäilemään omaa mielenterveyttäni. Nytkö mä sit sekosin? Rauhoittelin kuitenkin mieltäni, että mielikuvitkseni se taas vaan kiusaa mua. Olen aina ollut ihan liian herkkis sillä alueella. Pöljä minä vielä katselen kauhuleffoja ja näen niistä painajaisia aina seuraavan viikon. Pelko on kyllä jännä asia.


Onneksi kuitenkin töihin saapuessa pelko kaikkosi ja pääsin jatkamaan töitä ilman tummien hahmojen seuraa. En tiedä olinki nähnyt yöllä sitten painajaisia ja mielikuvistus sitten jatkoi unta vielä valveilla vai mikä oli. En kyllä toisaalta yhtään ihmettele, kun mut pystyy säikyttämään ihan vain kävelemällä mun viereen. Oon oikeesti tosi säikky. Ja olen todellakin ihan hirmuinen pelkuripussi. Mä aikoinaan pelkäsin ihan hirmuisesti muutta kerrostalosta rivariin, kun joku voi katsoa suoraan ikkunasta sisälle. Nyt oli enää yksi ovi esteenä sisäänpääsyllekin. Kerrostalossa kuitenkin vähintään se kaksi. Onneksi pelko kuitenkin haihtui nopeasti, enkä enää ole pelännyt asua maantasalla. Mietin vain, että miten ihmeessä omaa pelkokerrointa pystyisi kasvattamaan? Mä pelkään niin monia asioita, eniten niitä mitä en voi nähdä, joten onko tähän mitään apukeinoa? Ikä karaistaa vai pitääkö mun tuijottaa kauhuleffoja niin monta putkeen, ettei enää tunnu missään? En todella tiedä. Välillä huvittaa oma mielikuvituksen vilkkaus, mutta toisinaan se saa mulle aikaiseksi harmaita hiuksia.

Onko kukaan teistä yhtä pelkuripussi? :D

You Might Also Like

9 kommenttia

  1. No hui! :O Kyllä mäkin oon aika säikky, joskus ihan vaikka itse aiheutettu kolahdus saa sydärin partaalle. Mulle tulee myös hetkiä jolloin vahvasti vaistoan et kuolleet läheiset, mummo tai pappa tulee moikkaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mäkin onnistun säikyttämään ihan itse itseni. Ja nuo elukat. Nekin hallitsee meikän säikyttelyn. Oo, mullakin on tuttuja jotka vaistoaa edesmenneitä. Hui, onneksi mä en. Mä varmaan kuolisin siihen pelontunteeseen. Tuleeko sulle pelko vai rauha kun vaistoat heitä?

      Poista
    2. No vähän ristiriitaiset fiilikset siitä tulee, ekalla kerralla pelkäsin ihan sikana. Mulla kävi joskus kynsiasiakkaana yksi psykoterapeutti, jonka kanssa asia tuli puheeksi ja hän mua rauhoitteli, et ei ne läheiset tule pahalla asialla. Niin olen yrittänyt sittemmin ajatella :)

      Poista
  2. Täytyy myöntää, että olen itsekkin tosi pelkuri (: Olen vaan oppinut tunnistamaan ainakin itsestäni sen, etten niinkään pelkää niitä pelottavia asioita vaan sitä säikähtämistä! Inhoan sitä kuollakseen säikähtämisen tunnetta kun koko keho menee ihan veteläksi, alkaa oksettaa ja sydän hakkaa. Pelkään siis pelottavia/säikytteleviä tilanteita enemmän kuin niitä varsinaisia asioita :D Mutta joo, pelkään myös yliluonnollisiakin asioita, lähinnä sitä että jotain ilmestyisi pimeydessä tyhjästä eteen, ihan vaan juuri sen säikähdyselementin vuoksi! Olen minäkin outo :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Säikähtämisen tunne on kyllä niin inhottava! Mäkään en tykkää siitä, mutta mä kyllä aidosti pelkään ihan asioitakin. Keho tosiaan vetää ihan veteläksi ja tulee pahaolo. Mä kans pelkään niin paljon kaikkea yliluonnollista. Mitä jos joku just katsookin peilistä mua, vaikkei takana olekaan ketään. Hyi! Voi meitä säikkyjä :D

      Poista
  3. Huih, aika jännä aamu ollu. Hyi, en tykkää tommosista fiiliksistä yhtään, mulla kans melko vilkas mielikuvitus ja esim lenkille en mielelläni pimeällä lähde :D Saati jollein pikkuteille.. Yks ilta (tai no kello oli vähää vaille viis mut oli jo niin pimeetä :D) kävin kävellen kaupassa, hyvä ettei juoksujalkaa pitäny mennä ku koko ajan mietti et kauhee jos joku hyökkää kimppuu, mitä mä vaunuilleki sit teen :D Ja kerran lenkillä, vähä syrjäisemmällä tiellä metsän laidassa, joskin päiväsaikaan, mietin et kauhee jos sieltä mettästä oiskin tullu karhu :D Juupajuu, tuskinpa siinä pikkuruisessa metikössä asustaa juuri jyrsijöitä suurempaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, toi pimeellä lenkkeily on aika... kreepyä. Mä vielä koko talviajan joudun ratsastamaan pimeydessä, pelkkä otsalamppu tuo valoa. Täällä maalla kun ei noita katuvaloja liioin ole. Mulle kans kaupasta kotiinkävelyt on sellaista, että mihin mä ne kassit viskaan, jos joku hyökkää kimppuun. Voi meitä :S
      Mut tiäkkö, mun ratsastuslenkillä on kävellyt karhu, muutamia tuntejä ennen mua ja kuulin asiasta vasta kun tulin ratsastamasta. Muutoin olisin jättänyt menemästä. Tästä mein kotoota siis noin 7km kulkenut karhu, JUMPE!!!

      Poista
  4. Hrrrrr mikä kirjotus. Kuin olisi jotain jännäriä lukenut!! Mäkin olen pelkuri. Säikyn, pelkään ja mielikuvitukseni ottaa vallan hyyyvin helposti. Ei ole helppoa, ei. Sydän kovilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, sydän on kovilla täälläkin. Niksu käyttää vielä kaikenlisäksi tätä säikkyisyyttäni hyväkseen. Hän saa aina hyvät naurut kun mä meinaan kusta housuihini pelosta. Kauhuleffojakin katsellessa hän säikyttelee vielä lisää. Reilukerho...

      Poista